Vuonna 1971 tanskalaiset talonvaltaajat ja taiteilijat kaappasivat viipaleen Kööpenhaminan keskustaa ja julistivat sen vapaakaupungiksi. Jostain oudosta syystä he onnistuivat rimpuilemaan Christianian vapaaksi yleisistä laeista ja veroista.
40-vuotinen irtiotto sinetöitiin Christianian vapaakaupungin ja Tanskan valtion välisellä sopimuksella vuonna 2012, jolloin kaikki melkein 40 hehtaarin alueelle pystytetyt boheemiboksit siirtyivät nimellisellä kauppakirjalla hippien haltuun.
Tänäkin päivänä alueella pätee ihan omat säännöt.
Christiania on tunnettu erimerkiksi siitä, että siellä ei saa juosta, mutta siellä saa vetää huumeita. (Juokseminen on liian paniikinomaista toimintaa). Siellä ei saa autoilla eikä valokuvata, mutta vuokranmaksu on vapaaehtoista.
Christianiaa käy vuosittain ihmettelemässä jopa miljoona turistia ja miksikäs ei – se on ainutlaatuisuudessaan varmasti käymisen arvoinen jos pistäytyy Kööpenhaminassa esimerkiksi pitkällä viikonloppulomalla.
Me pistäydyimme Kööpenhaminassa pitkällä viikonloppulomalla ystäväni kanssa, mutta me ei käyty Christianiassa. En ole itse asiassa ikinä käynyt Christianiassa.
Mutta nyt olen käynyt Torvehallernessa!
Sitähän voisi kuvitella, että yhden päivän aikana ehtii käydä muuallakin kuin kauppahallissa, mutta aina ei välttämättä ehdi:
Aurinko paistoi lämpimästi, mutta tuuli oli yön aikana äitynyt jopa myrskyksi. Hengitys salpaantui puuskan voimasta heti, kun hotellin liukuovet avautuivat aamuiselle Hammerichsgadelle. Kauppahalli ei olisi kaukana, mutta kävely sinne olisi viheltävän vastatuulen takana. Syöksyimme kauluksista ja aurinkolaseista kiinni pitäen taksin takapenkille ja pyyhälsimme Torvehallerneen.
Olimme tehneet edellisestä Köpiksen reissusta viisastuneina kaksi sopimusta Helsingin päässä:
- Emme yritä syödä itseämme tainnoksiin, vaan syömme vain silloin kun on nälkä.
- Emme tilaa samppanjaa, vaan meille riittää ihan hyvin vaikka talon kuohuviini.
Kierrettyämme ja ihasteltuamme hetken aikaa hulppean näköisiä lihavitriineitä ja smörrebröd-akvaarioita, päätimme istuutua hetkeksi hypistelemään menua erään houkuttelevan kioskin tiskille.
Kun illan suussa ponkaisimme samoilta jakkaroilta jaloillemme, totesin ystävälleni, että ”mieti minkälainen päivä tästä olisi tullut, jos tämä kiska olisi ollut esim maksamakkarabaari, eikä samppanjabaari”. Olisi tullut syötyä maksamakkaraa aika paljon.
2. Emme tilaa samppanjaa, vaan meille riittää ihan hyvin vaikka talon kuohuviini.
Kööpenhaminassa on myös kaikkea muuta näkemisen arvoista. Kuten maailman toiseksi vanhin huvipuisto! Huvipuisto Tivoli on rakennettu 1843 ja se on edelleen toiminnassa. Siellä käy joka vuosi yli 4 miljoonaa ihmistä.
Laitteet on toki päivitetty matkan varrella useaan kertaan, mutta puinen vuoristorata vuodelta 1914 jaksaa vieläkin ruksuttaa.
Perustamisvuoden tunnelmaa pääsee aistimaan jokakeväisissä avajaisissa, joissa alkusävelmänä soi Tivolin ensimmäisen musiikillisen johtajan, kapellimestari Hans Christian Lumbyen sävellys Samppanjagaloppi.
Google tiesi kertoa, että galoppi viittaa tanssiin, joka on saanut nimensä hevosen kiitolaukasta. Koppoti kop.
Me ei käyty Tivolissakaan.
Me käytiin Papirøenilla (Paper Island).
Entisessä Tanskan painon hankintayhdistyksen varastotiloissa toimii nykyään 40 erilaista ruokakojua, -rekkaa, – konttia ja baaria. Se on iso peltihalli, joka on ängetty täyteen pieniä kioskeja.
Jos tykkää syödä jäätävän hyvää street foodia paperilautasilta ja istua muovipikarin kanssa nuotion ääressä, on Papirøen ehdoton.
Suosittelen kuitenkin olemaan vikkelä, sillä Copenhagen Street Foodin vuokrasopimus on katkolla 2018 ja on mahdollista ettei ruokamarkkinat näe neljättä syntymäpäiväänsä tässä hallissa.
Suosittelen myös tilaamaan kahdelle henkilölle vain yhden annoksen kutakin murkinaa, niin saa maistaa herkkuja useammasta kojusta. Me ei tehty niin.
Emme yritä syödä itseämme tainnoksiin, vaan syömme vain silloin kun on nälkä.
No, galopit ja Christianin korttelit jäivät tällä kertaa kokematta.
Ja niin jäi muuten Pieni merenneitokin.
En ole pahoillani – päinvastoin! Hyvä loma sisältää mielestäni juuri tällaista haahuilua, hengailua ja huolettomuutta. Eli hyggeilyä, kun nyt on Tanskasta kyse.
Kööpenhaminan kaltaisessa kaupungissa se on luontaista ja vaivatonta sillä maisemista voi nauttia melkein tilanteessa kuin tilanteessa – kaikkialla on värikästä, ihmiset kauniita ja palmusunnuntaina kevät 8 lämpöastetta pidemmällä kuin Suomessa.
Paras paikka kohdistaa nenänsä aurinkoon ja kuunnella hauskoja aksentteja on Nyhavn. Uusi satama on varmuudella ollut joskus uusi, mutta nyt se on 500 vuotta vanha – sen näköinen ja juuri siksi, edelleen, urbaanin elämän absoluuttinen napa.
Nyhavn on mielestäni erikoinen keskittymä. Ei vähiten sen vuoksi, että toisin kuin melkein minkä tahansa pääkaupungin vilkkaimmalla kadulla, Nyhavnissa saa ensiluokkaista patiopöperöä. Serviisi toimii ja katumuusikkokin vaihtuu tarpeeksi taajaan. Huilisti, haitariukkeli, kitaristi ja sitten koko kvartetti.
Satamakatu on lisäksi suunnattu aurinkoon nähden sillä tavalla nerokkaasti, että istui kadun varrelle mihin tahansa pöytään, voi nauttia lämmöstä koko päivän.
Oikeastaan siellä on siis kaikki täydellisesti.
Otsa kyllä paloi, sille ei voinut mitään.
Satamassa istuskellessamme pohdimme, että missäköhän muualla olisi vastaava tunnelma kuin täällä. Ei tullut yhtäkkiä mieleen. Jos sinulla on joku paikka mielessä, niin paljasta se ihmeessä.
ARVI 