Heinäkuun juoksutulokset

Nyt kun mietin, ei heinäkuun juoksuista pompsahda mieleeni mitään tiettyä lenkkiä. Ei ainakaan samalla tavalla kuin se kesäkuinen 15 kilometrin hellepyrähdys, joka päättyi vaimon mielikuvissa jo sairaalaan, mutta tosiasiassa jonkinlaiseen semi-nestehukka-ylikunto-unettomuustilaan. Sellaista ei tule mieleen.

Nyt kun tarkemmin mietin, olivat heinäkuun lenkit monella tavalla aika peruslenkkejä. Aika tarkalleen vitosen lenkkejä, aika tarkalleen 5’45” tahdilla juostuja, Rengon peltoreunustoja mukailevia mukavia peruslenkkejä.

Muistan kun vielä alkuvuodesta hahmotin peruslenkkini pituudeksi 2,5 kilometriä. Olin aloittelija ja kunnollisen aloittelijan tavoin juoksin lyhyesti ja hitaasti. Hain toistoja ja juoksemisen tavanmukaisuuteen urautumista – sitä, että juoksemisesta tulisi osa normaalia päivä- ja viikkorytmiäni.

Muistan istuneeni tammikuussa työkaverini Samin kanssa henkilöstöravintolassa aamupuurolla kun hän totesi sivulauseessa, että hänen peruslenkkinsä on viiden kilometrin mittainen. Koin lievää alemmuutta, vaikka tiedostin, että harrastusinnostustani oli takana vasta 18 päivää. Sami on selvästi enemmän konkarijuoksija.

Ajattelin silloin, että en tulisi viihtymään juoksupolulla ikinä niin pitkään, että haluaisin juosta viiden kilometrin lenkkejä peruslenkkeinäni. Silloisella, yli 7’00” -vauhdilla viiden kilometrin lenkkiin kuluisi aikaa melkein 40 minuuttia. Ajattelin, että kyllä lenkki pitää saada juostua pois 20 minuutissa.

Ajattelin lisäksi, että kuntoni ei tulisi kehittymään niin, että voisin kutsua viiden kilometrin lenkkiä peruslenkiksi. Laskin excelissäni, että 2,5 kilometrin lenkit tarpeeksi usein juostuina riittävät tavoitteeni (804,672 km vuonna 2020) saavuttamiseen ja minun ei sen vuoksi tarvitsisi edes haikailla viiden kilometrin lenkkien perään.

Nyt kun viiden kilometrin lenkit ovat muodostuneet peruslenkeiksi ja niiden ajat paranevat joka toinen viikko, voin todeta kaksi seuraavaa asiaa.

Ensinnäkin: olipa hyvä, että ajattelin, niin kuin silloin tammikuussa ajattelin – että 2,5 kilometrin lenkit on ja pysyy peruslenkkeinäni. Se mahdollisti juoksukunnon kehittymisen, mielenkiinnon säilymisen ja edistymisen tunteen esiin kohoamisen.

Puolen vuoden intohimojuoksijan kokemuksella uskon, että kannattaa juosta sellaisia lenkkejä kuin itsestä tuntuu hyvältä ja tehdä muutoksia sitten kun itsestä tuntuu hyvältä.

Toiseksi: tiedän, että vaikka peruslenkkini pituus on nyt viisi kilometriä ja juoksen sen tietyssä ajassa tietyllä sykkeellä, asiat todennäköisesti muuttuvat. Joko peruslenkkini pituus lähtee nousemaan tai aika lähtee laskemaan. Tai sitten käy molemmat. Käy miten käy, niin sitten käy.

Joka tapauksessa, juoksin 12 kappaletta viiden kilometrin lenkkejä heinäkuussa. Sen lisäksi juoksin yhden cooperin, yhden kympin ja yhden kahden kilometrin nuhjulenkin, joka jo alkuaskeleista saakka tuntui väärältä valinnalta.

Ajattelin esitellä nämä kolme peruslenkistä poikkeavaa juoksua sinulle. Olen kiitollinen jos luit jo tähän saakka ja ihmettelen jos jaksat jatkaa tästä eteenpäin. En nimittäin tiedä juuri mielenkiinnottomampaa aihetta kuin toisen ihmisen juoksulenkkien pituudet. Paitsi ehkä toisen ihmisen unet. Ehkä loma-ajan unet on seuraavan blogin aihe.

Joka tapauksessa, tästä lähtee:

1. Cooper

Kuivien letkautusten kärkipäähän sijoittuu eräs tai itse asiassa ainoa tiedossani oleva Cooperin testiin liittyvä letkautus. Letkautus on vastaus kysymykseen ”paljonko juokset kuupperissa?”.

Ja se letkautus on: ”12 minuuttia”

Vaikka kaikki ovat todennäköisesti joskus juosseet Cooperin testin, koen velvollisuudekseni kertoa, että se kestää aina 12 minuuttia, mutta testin tarkoituksena ei ole mitata juoksussa käytettyä aikaa vaan 12 minuutissa juostua matkaa.

Tiesitkö muuten, että Cooperin testin kehittänyt Kenneth H. Cooper on kehittänyt myös toisen meitä jatkuvasti riivaavaan liikunnallisuushaasteen? Nimittäin 10 000 askeleen haasteen. Eli, että sen verran askeleita pitäisi ottaa päivässä. Viimeiset kolme kuukautta olen muuten ottanut keskiarvoisesti vähintään 10 000 askelta päivässä siinä missä viime vuoden keskiarvo on 4761 askelta päivässä.

Jep, mutta minun piti kertoa, että paljonko minä juoksin Cooperissa.

No…12 minuuttia.

Olin asettanut tavoitteekseni juosta 2700 metriä, sillä se on erinomaisen tuloksen kynnys kaltaiselleni hieman yli 30-vuotiaalle miehelle. 2700 metriä myös sen vuoksi, että hieman kyseisen rajan yli juoksi vastikään myös ystäväni Antti.

Kaikki aiemmat tulokseni Cooperissa olivat hieman kyseenalaisia, sillä ala-asteella jäin protestiksi kaivelemaan 12 minuutiksi hiekkaa kentän laidalle ja intissä suoritin testin kävelemällä. En sen vuoksi osannut asettaa itselleni muuta tavoitetta kuin 2700 metriä. Sain muuten ensin mainitusta Cooperista myöhemmin kevätjuhlassa stipendin Veksi-opelta. Se oli pieni hiekkalapio.

Aivan, mutta siitä minun ei pitänyt kertoa vaan siitä, että paljonko nyt heinäkuussa juoksin kyseisessä testissä. Palan halusta kertoa, että 12 minuuttia.

Mutta kerron kuitenkin, että 2620 metriä, joka on ihanasti 80 metriä alle tavoitteeni. Ihanasti siinä mielessä, että ei elämässä aina pidä saavuttaa heti kaikkea sitä, minkä tavoitteekseen on asettanut.

Kuinka mehukasta on jäädä 80 metrin päähän tavoitteestaan? Mehukasta. Se on kaksi kertaa niin pitkä matka kuin on Riihimäen Citymarketin pihasta Suomen toiseksi korkeimman lipputangon nuppiin. Eli ei se nyt ole ei-mitään, mutta ei se kovin paljoakaan ole. Ei varsinaisesti ole mikään Juha Mieto Lake Placidissa -tyyppinen koko kansakuntaa kirvelevä tappio. Kolmen katuvalon väli on joidenkin tietojen mukaan 75 metriä. 80 metriä on vain hieman enemmän kuin se.

Ei minua kirvele sekään, että en varsinaisesti ottanut loppukiriä. En pidä loppukireistä. Se on jollain tavalla alistumista omalle kyvyttömyydelleen suorittaa joku asia hillitysti ja hallitusti sille varatussa ajassa.

Eikä minua kirvele sekään, että otimme ystäväni Arin kanssa – jonka kanssa siis juoksin Cooperin – liian nopean lähdön ja kulutimme mahdollisesti turhan paljon energiaa vaiheessa, jossa lihakset muutenkin vasta lämpenevät.

Minua miellyttää ajatus siitä, että syksyllä kun juoksemme Arin kanssa Cooperit uudelleen, juoksemme hieman pidemmälle. Ehkä saavutamme tuon 2700 metrin erinomaisuuden rajan. Ehkä emme. Käy miten käy, niin sitten käy.

2. Kympin lenkki

Tämä Varsinais-Suomessa juostu kympin lenkki oli laatuaan neljäs. Tai viides jos se kesäkuinen 15 kilsan lämpöhalvauslenkki lasketaan myös kympin lenkiksi. En laske.

Olen juossut kymmenen kilometriä nyt seuraaviin aikoihin:

  • 56:42 (29.7.)
  • 58:36 (29.5.)
  • 1:04:38 (19.4.)
  • 1:07:16 (28.3.)

Viimeisin, eli nyt parin päivän takainen, oli näistä kaikkein helpoin. Se oli helpoin sen vuoksi, että olen tietenkin kehittynyt koko ajan juoksijana, mutta myös sen vuoksi, että juoksin sen lähes täysin tasaisella, juuri optimaalisen kovuisella, lähes suoralla soratiellä.

Se oli helpoin siitä huolimatta, että olin unohtanut, että kyseinen päivä oli lenkkipäivä ja olin tuntia ennen lenkkiä syönyt illallisen ja vain puoli tuntia ennen lenkkiä syönyt ison kulhon rahkaa. Ja santsannut. Eikä siis mitään terveysrahkaa vaan ihan sellaista missä puolet on kermaa.

Olin kuitenkin päättänyt, että kyseinen päivä on lenkkipäivä. Sanoin appiukolle, että juoksen 30 minuuttia tai jos kulkee hyvin niin maksimissaan tunnin. Hän sanoi, että ”selvä, jos ei ysiin mennessä kuulu niin lähden etsimään.”

Juoksu kulki hyvin vaikka rahka maistuikin välillä suussa. Päätin juosta kympin. Juoksin tien päähän. Harmillisesti kävi niin kuin joskus käy, että tien päässä ei olekaan puoliväli vaan sinne oli 4,73 kilometriä. Jouduin siis juoksemaan tarkoituksella parin risteyksen ohi ja palaamaan takaisin risteykseen, jotta saisin lopulta 10 kilometriä täyteen. Lopussa kirmasin vielä tontin pituutta edes takas.

Ennätysaikahan se sieltä tupsahti. 56:42. Keskinopeus 5’40”.

Aiemmin mainittu Sami kommentoi: ”Oho alkaa olla jo juoksuvauhtia!” ja aiemmin mainittu Ari kommentoi: ”Alkaa olemaan hurja kunto sulla”. Aiemmin mainittu Antti kommentoi: ”Hyvä Arwi!

Koin onnistuneeni!

3. Kahden kilsan nuhju

Työkaverini Kaisa pyysi 31.1. kirjoittamaan joskus blogin siitä ”kun joskus ei vaan lähe”.

”Kävi tällä viikolla sellainen tilanne lenkillä, et ei vaan lähteny. Ei saanu oikeeta asentoo, sattu polveen niin et lenkkasin seuraavan päivän, ei osannu enää hengittää, kaikki meni huonosti. Vaikka takana on monta hyvää lenkkiä. Mitä sillon tehään? Kävellään lenkki kumminkin kotiin? Käännytään heti kannoilla ja kotona avataan punkku? Pistetään lenkkarit myyntiin? Kuunnellaan joku tsemppipodcasti ja mennään hampaat irveessä? Sulla ei ilmeisesti oo tämmöstä lenkkiä ollu, mut mitä sä tekisit?”

Vastasin silloin, että rippuu punaviinistä.

Vastaisin varmaan edelleen niin. Suosittelen kuitenkin tilanteeseen kuin tilanteeseen ensisijaisesti samppanjaa.

Joka tapauksessa, minulle kävi 18.7. juuri kuten Kaisa edellä kuvasi. Ei vaan lähteny. Ja toisin kuin Kaisa kysymyksessään ounasteli, myös minun kaltaiselleni intohimojuoksijalle käy joskus niin, että ei vaan lähe. Ja jos niin käy, niin sitten käy.

Minä palasin siinä tilanteessa suorinta tietä kotiin, kävin paljussa ja katsoin Tom Hanksin uuden hyvän mielen elokuvan. Pääsin yli. Kävin vielä kostoksi ostamassa seuraavalla viikolla kahdet uudet lenkkarit.

Sellaista. Olisikohan siinä kaikki tärkeimmät heinäkuulta? Jaa, mutta varsinaiset tulokset vielä uupuvat. Tässäpä ne siis:

Heinäkuussa juostut kilometrit: 75,31 km
Tänä vuonna juostut kilometrit: 525,2 km
Juostut kilometrit suhteessa tavoitteeseen tähän mennessä: 113 %
Tavoitteesta saavutettu: 65,3 %
Jäljellä olevat kilometrit: 279,5 km
Juoksukerrat heinäkuussa: 15
Juoksunopeus heinäkuussa: 5’49” min/km
Keskisyke heinäkuussa: 140
Pisin lenkki heinäkuussa: 10,0 km
Lenkin keskipituus heinäkuussa: 5,02 km
Nopein kilometri heinäkuussa: 5’02” min/km (Cooper 4’21”)
Juoksufiilis heinäkuussa: Perustäydellinen ja erittäin hyvä

Miten sun juoksukuukausi meni?