Viimeksi kun kerroin juoksemisesta, oli lokakuu, ja olin juuri juossut ennätyksellisen Tampereen puolimaratonin. Kerroin, miten hyvässä lennossa ollut treenikausi rampautui umpikujaan viikko ennen kisoja ja kuin ihmeen kaupalla, ymmärsin levätä. Koska levon jälkeen kisajuoksu kulki, luulin olleeni kuivilla. Vähänpä minä tiesin.

Tampereen kisat olivat 9.10. lauantaina. Seuraavana keskiviikkona lähdimme työkaverini kanssa sovitulle after work -lenkille Pasilasta. Sovimme, että juoksemme rauhallista tahtia, sillä puolimaratonistani ei ollut vielä montaa päivää ja hänelläkin oli taustalla rauhallisempi juoksukausi.

Tunnin lenkki keskuspuistossa tuntui hyvältä, eikä viikonlopun kisoista tuntunut jääneen vaivoja. Täydellinen syksyinen juoksusää, kuiva ja mukavasti poukkoileva maasto. Aika kului hyvien tarinoiden äärellä. Vasta maaliviivan häämöttäessä aloin seurata sykelukemia ja huomasin, että ne ovat normaalia korkeammalla. Ajattelin sen johtuneen siitä, että juoksun lomassa tuli koko matka höpöteltyä.

En vielä silloin tiennyt, että se tulisi olemaan vuoden viimeinen lenkkini.

Huomasin heti seuraavana päivänä, että väsymys on normaalia suurempi. Rento lenkki ei yleensä vaadi palautumista kuin yöunien verran, mutta nyt olin poikki. Päätin korvata juoksut kävelyllä pariksi päiväksi. Sitten alkoi ensimmäinen flunssa.

Ei mikään iso flunssa, mutta sen verran nokkavuotoa ja yskänköhää, että liikkuminen sai jäädä kokonaan pois. Olin aikaisemmista flunssista oppinut, että vaikka kuinka tekee mieli urheilla, niin kannattaa olla tekemättä juuri mitään. Yleensä orastava flunssa pahenee ja hiipuva flunssa palaa jos lähtee liikkeelle.

Muutaman päivän sijaan flunssa kesti melkein kaksi viikkoa. Yleinen väsymys ja tunne siitä, että en ole palautunut, säilyi. Se tuntui kehossa, mutta se tuntui myös mielessä. Keskittyminen ja muistaminen oli vaivalloisempaa ja kärsivällisyys oli nollassa. Pienetkin asiat aiheuttivat henkistä närästystä ja pinnan mitta lyheni lyhenemistään.

Sitten tervehdyin – tai ”tervehdyin”. Flunssa lähti, uupunut fiilis jäi. Kävin lääkärissä, annoin näytteitä ja sain pitkän listan täysin raja-arvojen sisällä olevia labralukemia. Mies on terve. Kävin luottofyssarillani, jonka käsittely auttaa yleensä kaikkiin vaivoihin – olivat ne sitten fyysisiä tai henkisiä. Hiljaa takaraivoon hiipinyt vanha päänsärkyvaiva lähti, mutta muuten olo jatkui voimattomana. En viitsinyt, enkä oikeastaan edes halunnut liikkua. Päivittäinen askelmäärä tippui syyskuun 12 tuhannesta lokakuun 8 tuhanteen.

Tuli toinen flunssa. Syytin päiväkotilaista. Satunnaisia kuumepiikkejä, mutta ei mitään mikä olisi pakottanut kunnolla lepäämään. Kun en oikeastaan edes liikkunut, ei siirtyminen toimettomuudesta täyteen lepoon tuntunut niin olennaiselta loikalta, että sitä olisi kannattanut ottaa.

Ouran ja Apple Watchin datat näyttivät suhteellisen normaaleilta. Sykevälivaihtelu oli tasaista ja leposyke vain vähän normaali korkeampi. Laskennallinen hapenottokyky (eli yksinkertaistettuna kunto) näytti jopa olevan nousussa. Yöunista tuli hyviä pisteitä ja Ouran Valmius-lukemat jatkoivat hyvällä trendillä. Mies on terve. Periaatteessa, mutta ei käytännössä.

Flunssa jatkui pari viikkoa. Tein pieniä kävelyjä metsässä. Pakkanen alkoi kiristyä ja illat pimetä. Päätimme ostaa juoksumaton, jotta sitten kun flunssa on selätetty, voisimme juosta sisällä lämpimässä. Ajattelin flunssan heikentäneen kuntoani, joten tervehdyttyäni päätin aloittaa rauhallisilla kävelyillä juoksumatolla. Kovat pakkaset pitivät sisällä.

Ehdin jopa juosta kaksi kertaa matolla. Meni ehkä pari viikkoa ja sitten tuli kolmas flunssa.

Vetämättömästä olosta ja tahmaisesta ajattelusta oli tullut jo normaali olotila ja aloin hyväksyä sen tosiasian, että nyt on menossa tällainen hyvin epämääräinen ja hankala ajanjakso. Hyväksyminen teki hyvää, sillä jatkuva analysointi teki ilmapiiristä entistä turhautuneemman. Päivittäinen askelmäärä tippui 6 tuhanteen.

Flunssa otti pariksi viikoksi otteen ja ymmärsin, että vuoden juoksut on juostu. Vaikka tervehtyisin pian, ei minun kannattaisi lähteä juoksemaan vaan liikkuminen pitäisi aloittaa pitenevillä kävelyillä.

Vasta nyt muistin, että olin kärsinyt jonkinlaisista uupumisoireista juuri ennen Tampereen kisoja. Syke ei ollut noussut lenkeillä edes ylämäissä ja satunnaisilla lenkeillä piti ottaa kävelyaskeleita vaikka vauhti oli hyvin maltillinen. Voisiko tämä kaikki olla peruja todella intensiivisestä kesän ja alkusyksyn treenikaudesta? Kolmin- tai jopa nelinkertaistin juoksumäärät aika nopealla aikataululla. Se ei varmasti ollut järkevää.

Yritin olla diagnosoimatta itselleni mitään, mutta availin niin ylikunnon kuin uupumuksen ovia löytääkseni jotain selityksiä. Lopputulos jäänee arvailuksi.

Kokeilin lisätä jo hyvään unimäärään vielä lisää minuutteja saadakseni kognitiivista kapasiteettia kuntoon. Aloin mennä päiväkotilaisen kanssa samaan aikaan nukkumaan (20:00) ja yleensä noin puolen tunnin kirjan lukemisen jälkeen nukahdinkin. Sain melkein tunnin lepoa ja noin 30 minuuttia enemmän unta. Enemmänkin olisin saanut, mutta lapsukainen alkoi heräillä 05-alkuisillä kellonlyömillä. Pidentyneet yöunet alkoivat näkyä parempana kokonaisvaltaisena jaksamisena.

Tervehdyin joulukuun puolivälissä ja siitä alkoi aktiivisten metsäkävelyiden jakso. Askelmäärä nousi 10 tuhanteen. Ajattelun tahmeus alkoi sulaa ja luovuus alkoi orastaa. Maalasin tauluja pitkästä aikaa ja haaveilin kirjoittamisesta. Ehkä voisin taas aktivoitua blogin kanssa. Edes lyhyitä kirjoituksia, ilman hiomista.

Välipäivinä maistoin kurkussa karheutta ja pelkäsin neljättä aaltoa. Söin Strepsilsejä kuin muroja ja selvisin säikähdyksellä. En elättele turhia toiveita siitä, että säilyisin flunssatta (tai koronatta) seuraavat viikot tai kuukaudet, mutta kyllähän se ihan kivaa vaihtelua olisi olla täysin terve ja juoksukuntoinen.

Ensimmäistä kertaa sitten lokakuun on alkanut tehdä mieli juosta – on siis tuntunut siltä, että jaksaisin. Vaikka olen ollut päästä varpaisiin topattu ja tallustanut painavilla nahkakengillä lumihangessa, olen ottanut satunnaisia pyrähdyksiä ja muistanut miltä tuntuu kirmata vapaana maantien reunaa ja hymyillä sille lennokkuudelle mikä kehossa on vallinnut.

Luin viime kesänä ison pinon juoksukirjoja ja melkein niissä jokaisessa kertoja kertoi jonkinlaisesta vastoinkäymisestä (tai useammasta) joka oli keskeyttänyt hyvin rullanneen treenikauden kuukausiksi tai peruuttanut kisamatkoja mielenkiintoisille maratoneille. Ajattelin, että en tiedä miten itse selviäisin niin pitkästä treenitauosta. Koko harrastusinto saattaisi lopahtaa.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Olen edelleen todella motivoinut ylittämään itseäni ja rikkomaan juoksutavoitteita. Ilmoittauduin eilen kesän Hämeenlinnan puolikkaalle ja Tampereen syksyn puolikkaalle. Keväällä häämöttää kauden päätapahtuma, maraton, ja kunnon treenin pitäisi alkaa jos ei nyt niin ihan kohta, jotta olen parhaimmillani lähtöviivalla.

Se, että kolmen kuukauden tauko ei vienyt juoksuiloa, kertoo itselleni, että olen löytänyt lajini. En ehkä vieläkään ole täysin palautunut, mutta kohta olen ja sitten taas mennään.