5 vuotta juoksukengissä; rehellinen tarina ylä- ja alamäistä

Siitä on viisi vuotta kun minusta tuli juoksija. Eikä mikä tahansa juoksija, vaan intohimojuoksija. Se oli muutoksena hurja, sillä en ollut oikeastaan aiemmin juossut. Tai olin tietenkin, mutta se mitä aloin viisi vuotta sitten tehdä, erosi systemaattisuudessa, kurinalaisuudessa, tavoitteellisuudessa ja omistautumisessa kaikesta siitä mitä olin aiemmin juoksurintamalla tehnyt. Päätin yhden yön yli syntyä uudelleen intohimoisena juoksijana.

Vuosi oli 2020 kun kaikki alkoi. Oikeastaan kaikki alkoi jo noin viikkoa aiemmin, joulun ja uudenvuoden välipäivinä vuonna 2019. Silloin oivalsin, että minun täytyy alkaa juosta. Muutama päivä meni valmistautuessa: juoksukenkien, juoksuvaatteiden, juoksukellon ja muun varustuksen hommaamisessa. Kun vuosi kääntyi uudelle kymmenelle, alkoi varsinainen koitos.

Tavoitteenani oli juosta ensimmäisen juoksuvuoden aikana n. 805 metriä (500 mailia). Juoksinkin – lopulta vähän yli 900 kilometriä. Se oli kaikkien aikojen paras juoksuvuoteni. Ja muutenkin 2020 tuntui hyvältä vuodelta: liikkumisen lisäksi söin fiksusti, kavensin vyötäröä ja voin kokonaisvaltaisesti hyvin.

Seuraava vuosi, 2021, alkoi myös erinomaisesti juoksun suhteen. Helmikuun pakkaset eivät pelottaneet vaan puin vaan paremmin päälle ja lähdin lenkille. Kesällä kellotin cooper-aikoja ja luin juoksukirjoja. Valmistauduin lokakuun Tampereen puolimaratonille.

Pari viikkoa ennen Tampereen kisoja huomasin juostessa outoja tuntemuksia. Syke ei noussut normaaleihin lukemiin lenkin korkeimman nyppylän päällä. Tai sitten toisella lenkillä syke laukkasi korkeuksissa enkä pystynyt edes lönköttelemään puuskuttamatta. Täytyi yhtäkkiä kävellä.

Juoksin Tampereella kaikesta huolimatta tähän saakka parhaan puolimaratonaikani.

Seuraavalla viikolla kävin vielä työkaverin kanssa rennolla lenkillä. Sitten tuli stoppi. Sairastin peräjälkeen kolme flunssaa niin, että en päässyt enää koko loppuvuonna lenkille. Vaikka sairastelun välissä olisinkin jonain päivänä päässyt, ei huvittanut. Epäilin ylikuntoa, ylikuormitusta, jonkinlaista uupumista. Juoksukilometrit jämähtivät alle kahdeksan sadan.

”Kolmas juoksuvuosi alkaa kärsimysten tieltä”, kirjoitin tammikuussa 2022. Toisaalta kirjoitin myös, että olen edelleen motivoitunut juoksemisesta ja odotan innolla, että pääsen taas aloittamaan. Vuosi lähti jälleen hyvin käyntiin ja pääsin koviin viikkokilometrimääriin. Kävin avannossa palautumassa ja saavutin hyvän tasapainon juoksun ja levon väilllä – etenin rennoin askelin.

Kesäkuussa syntyi Martin ja juoksemiseen tuli pieni paussi. Heinäkuussa treenasin kovaa Hämeenlinnan puolimaratonille, mutta jokin meni pieleen ja juoksusta ei jäänyt hyvä maku. Taisteluvoitto, kirjoitin muistiinpanoihin. Iski nuutuineisuus ja väsymys. Iski jämäkkä flunssakierre: kaksi viikkoa kipeenä, viikko terveenä, kaksi viikkoa kipeenä, viikko terveenä.

Juoksu jäi koko elokuuksi. Ja syyskuuksi. Lokakuussa juoksin yhden vitosen ja marraskuussa kolme. Sitä ei oikein voi sanoa harjoitteluksi. Koska loppuvuonna 2022 en sairastelujen vuoksi oikeastaan enää juossut, tippui kokonaiskilometrimäärä puoleen edellisestä vuodesta.

Kaikesta huolimatta koin itseni edelleen juoksijaksi.

Vuosi 2023 ei alkanut samalla juoksutarmolla kuin aiemmat vuodet. Tammikuussa yksi lenkki, helmikuussa kaksi. Aloitin vuodenvaihteessa uudessa työssä ja fokus oli aika paljon siinä. En oikeastaan harrastanut mitään. Kirjoitin koko vuonna yhden blogipostauksen. Elokuussa sain hetkeksi juoksusta otteen ja kirmasin 10 lenkkiä. Syksyllä aloitin YAMK-opinnot ja työn intensiteetti kasvoi. Lenkkarit jäivät sitomatta.

Koko vuoden saldoksi n. 200 kilometriä. Välivuosi.

2024 alkoi siitä mihin edellinen oli jäänyt. Töissä oli kivaa, koulujutut sujui, kirjoitin intohimoisesti oppariani. Juoksu oli jossain takaraivossa ja muistutteli välillä niin, että kävin satunnaisilla lenkeillä siellä täällä. Innostuin välillä enemmän, mutta flunssa söi motivaation heti ja paluu polulle tuntui olevan työn ja tuskan takana.

Elokuussa 2024 pääsin jälleen hyviin juoksufiiliksiin ja taivalsin rauhallisia 20 km lenkkejä kesäisissä maastoissa. Nautin. Sitten muu elämä vei jälleen mukanaan: keskityin töihin, kouluun ja arjen logistiikkaan. Säännöllisyys ja rutiininomaisuus oli läsnä oikeastaan vain töissä – muut asiat hoituivat niille sopivissa hetkissä ja silloin kun perheen muu dynamiikka antoi tilaa.

Koko vuoden juoksumäärä nousi hieman edellisestä vuodesta, mutta matalissa lukemissa ollaan.

Kerron edelleen olevani juoksija. En ehkä voi sanoa olevani intohimoinen juoksija, mutta tunnen suurta vetovoimaa maantien reunaan ja hiekkateille. Aina kun saan homman käyntiin, se tuntuu fantastiselta. Ei raskaalta, ei kurjalta, ei tylsältä – vain hyvältä. Okei, kun juoksen juoksumatolla aitassa, se on vähän tylsää.

Aloitin jälleen joulun jälkeen säännöllisemmän juoksemisen. Maltillisesti, hitaasti ja rauhassa. Myötätuntoisesti. Tiesin, että treenaaminen tulee saamaan katkoksia sairastumisten ja muun elämän heittelyiden myötä. Niin kuin nyt. Minun oli tarkoitus mennä juuri nyt aittaan juoksemaan 5 km lenkki matolle, mutta huomasin kurkussa pienen tuntemuksen ja kehon lämpötila oli asteen verran normaalia lämpimämpi.

Ehkä sairastun, ehkä tämä on vain yhden päivän oikku, mutta sen olen oppinut, että juoksemalla tilanne lähtee varmuudella huonompaan suuntaan. Niinpä päätin analysoida juoksuelämäni ensimmäiset 5 vuotta blogiin.

Vuosi 2025 tuntuu juoksemisen suhteen hyvältä, lupaavalta. Koulu on paketissa, työssä on hyvä rytmi ja juoksumatolla juoksemiseen on syntynyt parissa viikossa hyvä rutiini. En enää tavoittele kilometriaikojen parantumista enkä laskennallisen hapenottokyvyn kohentumista. Kilometrit otan talteen ja sykkeen pyrin pitämään aisoissa, mutta muuten datan syynääminen saa jäädä.

Viime postauksessa pohdin, että olisiko nyt aika juosta kokopitkä maraton tänä vuonna. Kun tätä analyysiani tarkastelee, tulee väkisin epäluuloinen olo. Ovatko asiat muuttuneet edellisistä vuosista kuitenkaan niin paljon, että tänä vuonna tapahtuisi käänne kohti vuoden 2020 huipputasoa ja erinomaista kuntoa? Ehkä, ehkä ei.

Hetken mietinnän jälkeen ehkä paras tavoite voisi olla, että olen juoksun suhteen tavoitteellinen mutta lempeä. Jokin kiintopiste on hyvä olla, mutta myös myötätuntoista realismia tarvitaan, jotta tulevienkin flunssajaksojen – tai mitä ikinä päiväkodista tänne tuodaankaan – jälkeen riittää tahtoa palata polulle.

Mikä se kiintopiste sitten voisi olla?

Ehkä puolimaraton? Sellainen puolimaraton, joka tuntuu maalissa hyvältä. Se olisi aika hyvä.

Hämeenlinnan Kaupunkimaraton, nähdään heinäkuussa.