Ehdin jo toiveajatella, että polvikipu olisi jäänyt fysioterapeutin vastaanotolle ja juoksuelämäni olisi vastedes auvoista pumpulin päällä koikkelehtimista. Hitot. Sellaiset salamat sorkkivat säärieni solmukohtia, ettei kirmaaminen tule kuuloonkaan.
Pääni kääntyi yhtäkkiä kuin pöllöllä konsanaan ja huomasin hahmottavani takapenkin koko komeudessaan. Kierryin asentoon, johon en ollut tässä elämässä vielä kiertynyt.
Olen oppinut kunnioittamaan muutoksen tekemisen vaikeutta. Se, että onnistuu muuttamaan omia tapojaan pysyvästi jollain elämän osa-alueella, on poikkeuksellista. […]
Ihmiset ovat pysäytelleet minua toreilla. Ihmiset ovat tarttuneet pitkänä hulmuavan takkini liepeisiin ja vaatineet seisahtumaan hetkeksi. He ovat […]
Olen aina ajatellut, että juoksemiseen tarvitaan vain lenkkarit. Että juokseminen jos mikä ei ole välineurheilua. Tiedostan olleeni väärässä.
Olen ollut varma siitä, että kun joku sanoo juoksemisen olevan ihanaa, on se samanhajuista hevonpaskaa kuin se, että menee avantoon ja sanoo veden olevan ihan lämmintä. Tiedostan olleeni kokematon.
Se, että kuntoilu rytmittyy osaksi elämän normaalia sykettä, on kuntoilun jatkuvuuden kannalta olennaisin asia. Uomautunut elämämme ei helposti ota pysyväksi osakseen jotain sellaista mikä ei siinä tutussa uomassa sovi soljumaan.
Pystyn pullistamaan vatsani niin, että se luo syli-istuimen kahdeksankiloiselle tyttövauvalle. Se on kätevää, sillä pötsipenkki vähentää kantokäden rasitusta. […]
