Olen viime aikoina pohtinut, että voidaanko sanoa, että kaikki eduskuntapuolueet pyrkivät johonkin yhteiseen päämäärään. Onko siis olemassa jokin asia tai ajatus, joka olisi niin yleishyvä ja riittävän abstrakti, että voitaisiin ajatella sen olevan kaikkien puolueiden yhteinen päämäärä? Ainakin niin voisi ajatella, että kaikki puolueet pyrkivät todennäköisesti luomaan mielummin hyvää elämää kuin huonoa elämää.

On toki niin, että kun ihminen tai puolue tavoittelee hyvää elämää, voi se johtaa siihen, että jonkun toisen ihmisen elämä tuntuu pahalta. Voidaan kuitenkin mielestäni sanoa, että pahan elämän luominen joillekin toisille ihmisille ei ole minkään eduskuntapuolueen ensisijainen tavoite, vaan se voi olla joissain tilanteissa mahdollinen seuraus siitä, että varsinaista tavoitetta, eli hyvää elämää tavoitellaan.

Joku voisi argumentoida, että kyllä jotkin poliitikot tai puolueet näyttävät ihan selvästi olevan ajamassa toisten ihmisten elämien kurjistumista. En halua puolustella vastuutonta tai brutaalia politiikkaa, mutta ajattelen, että nämäkin poliitikot ajattelevat olevansa hyvän asialla, ennemmin kuin pahan asialla.

Toisten ihmisten silmissä huonoa poliitiikka tekevät poliitikot eivät luonnollisesti itse ajattele tekevänsä huonoa politiikkaa, vaan hyvää politiikka. He ajattelevat tekevänsä maailmasta paremman paikan niillä toimilla, joita ovat tekemässä.

Se on vähän sama asia kuin viisaus, jonka mukaan väärässä oleminen ei tunnu väärässä olemiselta, vaan oikeassa olemiselta.

Heillä on siis hyvä aikomus omasta näkökulmastaan katsottuna.

Mielestäni yllä olevaa olettamusta hyvyyden tavoittelusta tukee se, että Suomen eduskunnassa ei ole puoluetta, jonka kärkitavoitteisiin kuuluisi esimerkiksi terrorismi, demokratian nitistys, yleisen yhteiskunnallisen sekasorron lisääminen, poliisin alasajo, talouden rapauttaminen, Suomen valtion myyminen Saudi-Arabiaan tai systemaattinen kansanmurha.

Mistä puolueiden erot sitten syntyvät?

Voidaanko ainakin hetki ajatella, että yllä oleva päättely on totta? Että tosiaankin on olemassa tällainen hyvin abstrakti hyvän elämän yhteinen tavoite, josta kaikki eduskuntapuolueet ovat samaa mieltä. Leikitään ainakin hetki niin.

Seuraavaksi herää kysymys, että kuinka käytännönläheisiin asioihin täytyy mennä, jotta erot puolueiden välillä alkavat syntyä. Mikä on kaikkein pienin yhteinen nimittäjä, jonka poistamalla erot alkavat paljastua?

Uskon, että hyvää elämää voidaan ainakin vähän tarkentaa ja määritellä ilman, että erimielisyydet leimahtavat näkyviin.

Uskon nimittäin, että kaikki puolueet haluavat edistää hyvää elämää, joka syntyy asioista kuten terveys, turvallisuus, oikeudenmukaisuus, koulu, työpaikat, demokratia, perusoikeudet ja niin edelleen. Mikään puolue ei vastusta esimerkiksi näitä asioita. Mikään puolue ei myöskään taida vastustaa talouden kasvua itsessään. Tämä on jo vähän konkreettisempaa kuin vain hyvä elämä.

Mutta tässä taitaakin sitten olla se puolueiden yhteisen matkan päätepysäkki. Tästä eteenpäin, kun asiat alkavat edelleen konkretisoitua, alkaa muodostua eroja siinä, miten niistä asioista ajatellaan, miten niitä määritellään ja miten ne toteutetaan. Mitä esimerkiksi on turvallisuus, entä mitä on oikeudenmukaisuus?

Vastaus voi vaihdella sen mukaan keneltä kysyy.

Erot asioiden syy-seuraus-suhteissa

Joku puolue ajattelee, että jokin edellä kuvatun listan asioista on tärkeämpi kuin joku toinen ja joku toinen puolue ajattelee, että on olemassa listan (terveys, turvallisuus, toimeentulo jne) ulkopuolisia asioita, jotka ovat tärkeämpiä kuin jotkut listalla nyt olevat asiat. Erilaisista mielipiteistä muodostua arvoja, eli eroja siinä, mikä koetaan tärkeäksi ja tärkeimmäksi.

Alkaa myös syntyä eroja syy-seuraus-suhteiden hahmottamisessa.

Joku ajattelee, että kun luodaan A, syntyy B ja siitä seuraa C, jolloin kaikki kansalaiset voivat hyvin. Joku toinen puolestaan ajattelee, että kun keskitytään tekemään B, syntyy D sekä sivutuotteena kyllä A, mutta mikä tärkeintä, syntyy myös C. Siksi toinen haluaa keskittyä A:han ja toinen B:hen.

Esimerkiksi:

Kuvitteellinen puolue nimeltään Työ Luo Hyvinvointia (TLH) ajattelee, että kun (1) yritykset voivat hyvin, (2) muodostuu työpaikkoja ja kun muodostuu työpaikkoja, yhä useampi ihminen pääsee (3) työhön, ansaitsee (4) rahaa, tulee (5) tuottavaksi osaksi yhteiskuntaa ja (6) kokee merkitystä elämälleen. Hänellä on siis niin toimeentulo, (7) hyvinvointi ja (8) mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja unelmiaan.

Toinen kuvitteellinen puolue nimeltään Hyvinvointi Mahdollistaa Menestyksen (HMM) ajattelee, että kun yhteiskunnassa kaikilla on samanlaiset (8) mahdollisuudet toteuttaa unelmiaan ja heille tarjotaan (7) puitteet voida hyvin, he suuntaavat kohti (3) työtä ja (5) yhteiskunnallista aktiivisuutta, jonka kautta he löytävät (6) merkitystä elämälleen – ja (4) saavat toimeentulon. Kun he voivat hyvin, he (2) tekevät työtä hyvin ja (1) yritykset menestyvät.

Molempien puoluiden ideologisessa tarinassa tapahtuu kaikki samat asiat, mutta eri järjestyksessä. Syy-seuraus-logiikka on erilainen, mutta jos kumpi tahansa politiikka toteutuisi, toteutuisi aika hyvä elämä aika monelle.

Me tyypillisesti kutsumme TLH:n kaltaista logiikkaa oikeistolaiseksi politiikaksi ja HMM:n kaltaista logiikkaa vasemmistolaiseksi politiikaksi. Tilanteessa, jossa puolueen huomio on vain ja ainoastaan logiikkaketjun ensimmäisissä vaiheissa, välittämättä jälkimmäisistä vaiheista lainkaan, saa ajattelu usein ”ääri” -etuliitteen. Silloin ajetaan esimerkiksi vain tasa-arvoa tai vain yritysten veroetuja.

Mielenkiintoista nähdäkseni on, että mikäli uskoo siihen, että maltillisten TLH:n ja HMM:n ideologiat ja tavoitteet oikeasti kattavat koko logiikkaketjun, voisi rauhassa antaa äänensä kummalle tahansa puolueelle – hyvää seuraa joka tapauksessa.

Edellä kuvatusta syystä kaikkia suomalaisia puolueita voidaan esimerkiksi yhdysvaltalaisesta näkökulmasta katsoen sanoa sosiaalidemokraattisiksi puolueksi. Ainakin pintatarkastastelussa ne ajavat kaikki sitä mitä me kutsumme hyvinvointivaltioksi.

Tietyn ominaisuuden puolesta

No, sitten on puolueita, joita ei ohjaa tällainen edelläkuvattu ideologinen logiikkaketju.

Tällaisia puolueita ovat sellaiset, joiden näkökulmasta juuri tietynlainen ominaisuus yhteiskunnan luonteessa tai rakenteessa takaa sen, että heidän itsensä kaltaiset ihmiset voivat hyvin. He pyrkivät turvaamaan sen, että heitä syvällisesti määrittelevä tekijä pysyy elossa ja riittävässä arvostuksessa.

Tällainen puolue voi uskoa siihen, että a) kyseinen ominaisuus, jota he edustavat on hyväksi kaikille ihmisille ja pyrkivät siis edistämään sitä koko yhteiskunnassa tai sitten b) kysymyksessä on vain juuri heille itselleen olennainen asia, jonka olemassaolo tulee turvata. He kokevat, että mikäli heidän äänensä ei kuulu riittävästi pöydissä, joissa tehdään päätöksiä, se unohtuu. Jokin tärkeä asia voi siis olla a) olennainen kaikille tai b) olennainen meille.

Esimerkkejä asioista, joiden edistäminen lisää todennäköisesti kaikkien ihmisten hyvinvointia, on vaikkapa tieteellisen tutkimuksen harjoittaminen, sivistyksen edistäminen, luonnon monimuotoisuuden suojeleminen ja niin edelleen. Siis asioita, jotka tieteellisesti todistaen on yleishyviä kaikille ja kaikkialla.

Toisaalta esimerkkejä asioista, joiden edistäminen voi henkilöiden oman ja lähimmäisten elämän kannalta olla tärkeää, on jonkun tietyn kielen asema, tietyn uskonnon asema, tietyn kansalaisuuden asema, tietyn maantieteellisen alueen asema tai tietyn vähemmistön asema.

Riippumatta siitä, mikä tuo tietty asia on, on se vain yksi kaikista mahdollisista poliittisista asioista. Politiikka-sanan etymologian juuret ovat muinaiskreikassa ja se tarkoittaa ”kaupunkien asioita”. Kaupunkien asioita on paljon.

Tiettyjä ominaisuuksia vastaan

Sen sijaan, että a) päättää muodostaa poliittisen ideologian, joka kattaa kaikki yhteiskunnan tärkeät asiat tai b) päättää lähteä edistämään vain yhtä poliittisen kentän kulmauksista, voi myös c) päättää vastustaa jotain yhteiskunnallista ilmiötä tai asiaa.

Yksittäisen asian vastustaminen on sinänsä ihan yhtä loogista kuin jonkin yksittäisen asian puolustaminen. Mikäli tämä tietty asia estää hyvän elämän syntymistä, on loogista vastustaa sitä.

Toisaalta voi myös pohtia, että onko kaikista yhteiskunnallisista asioista tämä tietty asia se, joka todella ratkaisee kokonaispelin suuntaan tai toiseen. Onko se niin olennainen asia, että sitä kannattaa lähteä puolustamaan tai vastustamaan sen sijaan, että tekisi kokonaisvaltaista politiikkaa, jolla on jokin uljaampi päämäärä?

Monesti ei, sillä yhteiskunta on systeeminen: siellä on paljon toisiinsa vaikuttavia pienempiä systeemejä, prosessja, ilmiöitä ja sotkuja, jotka vaikuttavat toisiinsa sillä tavalla, että ei ole aina kovin helppoa sanoa mitkä ovat ne varsinaiset vaikutukset kun jotain asiaa edistetään.

Ja voi olla, että jos sokeasti vain edistää sitä tiettyä asiaa, voi vahingossa aiheuttaa kaksi kertaa isomman vahingon toisaalla – myös itselleen.

Arvokartta auttaa – mutta vain tiettyyn rajaan saakka

Eduskuntapuolueet esitetään usein eräänlaisella arvokartalla. Se on nelikenttä, jonka vaaka-akselilla on ”talousvasemmisto” ja ”talousoikeisto” ja pystyakselilla on ”arvokonservatiivit” ja ”arvoliberaalit”. Arvokartta kertoo puolueiden luonteesta sen mikä on päivänpoliitikkaa syvemmällä, eli niiden perusluonteen.

Mielestäni arvokartasta on helppoa hahmottaa niiden puolueiden perusluonne, joilla on aiemmin kuvattu ideologinen tarina – siis sellainen syvällinen politiikkaa kokonaisvaltaisesti tarkasteleva suunnitelma.

Mutta jos puolueella on puolustettavanaan ja vastustettavaan vain tietty tai tietyt asiat, voi arvokartan koordinaatit johtaa ajattelemaan puolueesta vääristyneesti. Tällaiselle puolueelle ei nimittäin välttämättä ole niin tärkeää sijaita jossain kohtaa ”arvojanaa” tai ”talousjanaa”, vaan se sijainti voi elää sen mukaan mikä edistää sitä varsinaista tiettyä asiaa.

Ymmärrys yhteisestä tavoitteesta voisi luoda yhteistyöhalukkuutta

Poliittisten aloitteiden ja oman asian edistäminen vaatii sitä, että pääsee valtaan. Jos ei ole päättävässä asemassa, ei omat asiat juuri etene. Pöydän ympärillä ei kuitenkaan ole tilaa kaikille. Siksi omasta tarinasta pitää poimia terävimmät kärjet ja kuuluttaa niitä maailmalle samalla kun yrittää tylsyttää muiden valtaan pyrkivien kärkiä.

Yleiseen keskusteluun päätyvät ne asiat, jotka ovat eniten ristiriidassa toisten puolueiden valikoitujen kärkien kanssa. Politiikan erimielisyys saattaakin tästä syystä näyttäytyä suurempana kuin se todellisuudessa on.

Se myös helposti kärjistyy johonkin pintapoliittiseen yksityiskohtaan. Yksityiskohdan taustalla on kyllä erilaisia logiikoita, arvoja, päämääriä ja hyväpyrkimyksellisyyttä mutta niistä ei ehditä keskustella kun on kiire todistaa toisen väite huonoksi.

On luonnollista, että erilaiset logiikkaketjut ja painotukset luovat jännitteitä ja haasteita poliittisessa keskustelussa, mutta ne eivät ole esteitä yhteisen tavoitteen toteutumiselle. Uskon, että aito keskustelu, pyrkimys eri näkökulmien ymmärtämiseen ja valmius kompromisseihin voisivat saada puolueet löytämään keinot yhteisiin haasteisiimme myös käytännön tasolla. Jo se, että juteltaisiin hetki siitä, että mitä kukin on erilaisten pintapoliittisten puuhastelujen ja pulinoiden takana oikeasti tekemässä, voisi luoda yhteistä maaperää.

Se tietenkin auttaa jos puolue tietää mitä se on oikeasti tekemässä.