Vaimo jätti tien poskeen. Katsojan tulosuunnasta riippuen joko vasempaan taikka oikeaan poskeen. Ihan suunnitelmallisella tavalla jätti, eikä missään äkkiväärässä pillastuksen vallassa. Otin pulkan takapenkiltä ja takakontista seuraavat asiat: jätesäkki, jossa tyyny ja peitto; reppu, jossa vaihtovaatteet; muovipussi, jossa lihapullia, karjalanpiirakoita ja pari siideriä; toinen muovipussi, jossa sipsipussi, tulitikut ja banaaneja. Retkivarusteet, siis.

Vaimo suostutteli, että voisi ajaa minut puoliväliin. Yritti, etten lähtisi liian uskaliaasti rattiin ja yrittäisi perille saakka. Voisin kuulemma kävellä loppumatkan siitä risteyksestä johon hän minut nyt jätti. Oli kuulemma varma, ettei autolla pääse mitenkään sinne. Oli varma, ettei kannattaisi edes yrittää puolivälin yli.

Lunta oli liikaa ja tuisku oli kova. Oli käynyt itse kokeilemassa ja tiesi mistä puhui.

Olin siis menossa mökille yöksi. Mökille meno tarkoittaa luultavasti valtaosalle mökille menijöistä jotain aivan muuta, kuin mitä se minulle tarkoittaa. Siis lähinnä matkamittarin näkökulmasta. Minulle se tarkoittaa kokonaisuudessaan vain alle 2,5 kilometrin matkaa.

Se ei ole matkana pitkä. Mutta se on sama matka, jonka järripeipon (Fringilla montifringilla) pesä siirtyy vuosi vuodelta kohti pohjoista. Ilmastonmutoksen takia.

Tämä on tieto, jonka sain kun googletin ”2,5 kilometriä”. 30 vuodessa järripeipon levinneisyys on siirtynyt 170 kilometriä pohjoisemmaksi. Mökki on pysynyt paikoillaan.

Järripeippo kuulostaa sellaiselta linnulta, jota ensin luultiin valtavaksi peipoksi ja nimettiin sen vuoksi jättipeipoksi, mutta joka tarkemman tarkastelun seurauksena todettiin aivan tavallisen kokoiseksi, 14-17 senttimetrin kokoiseksi peipoksi, ja jonka nimi päätettiin kaikessa hiljaisuudessa vain korjata järripeipoksi, joka kirjoitusasullisesti muistuttaa kaikkein eniten jättipeippoa.

Tai sitten kysymyksessä oikeasti on jättipeippo, mutta kysymyksessä on vielä oikeammin kirjoitusvirhe. QWERTY -näppäimistössä R ja T on aivan vierekkäiset nupukat.

Voisi sattua kenelle tahansa. Järripeippo, jättipeippo.

No, sain tavarat siinä sitten pulkan kyytiin ja huikkasin vaimolle takaluukun kautta heipat ennen kuin painoin sulkijanappulaa kontin ovessa. ”He…!” huusi vaimo. ”Mitä?!” huusin minä. ”Että heippa!” huusi vaimo. ”Heippa”, vastasin minä.

Sitten hän lähti hakemaan lapsia päiväkodista ja minä otin pulkan narusta otteen ja ajattelin, että näin kietoutuivat kaksi pulkan narua toisiinsa.

Olin risteyksessä. En siis mitenkään psykologisessa, filosofisessa, kielikuvallisessa taikka mielikuvallisessa risteyksessä, vaan ihan käytännössä, ihan oikeassa fyysisessä risteyksessä. Siis siinä samaisessa risteyksessä mihin vaimoni minut oli suunnitellut jättävänsä ja josta jatkaisin matkaani kohti kesämökkiä.

Sana kesämökki tuntui jotenkin oudolta tässä asiayhteydessä, johon liittyi jäätävä sade. Ei siis jäätävä siinä mielessä, että se olisi hurja, vaan siinä mielessä että se oli jäinen.

Mökille johtava tie on auraamaton. Kesällä sitä ei tarvitsekaan aurata, mutta talvella, jona sen voisi aurata, sitä ei myöskään aurata. Se ei naurata. Sillä tavalla ajateltuna kesämökki on todellakin kesämökki; se ikään kuin elää ikuistä kesää. Mistään muusta näkökulmasta katsottuna – kuin tästä auraamatomuusnäkökulmasta katsottuna – mökin tosin ei voida ajatella elävän ikuista kesää.

Ja täytyy samaan hengenvetoon todeta, että kyllä se tie on tänäkin talvena kerran aurattu. Naapurin Topi oli sen käynyt uudenvuodenaattona auraamassa. Oli ilmeisesti nähnyt kun yritin etuvedolla selviytyä pellon halki välipäivinä. Ja selviydyinkin, mutta kerran piti yhteen loivaan mäkeen pysähtyä havuja asettelemaan renkaiden alle, jotta matka pääsi jatkumaan.

Olin ja olen kiitollinen Topille.

No, nyt ei ollut aurauskalustoa paikalla. Oli pulkka, siinä kuorma ja huppupäinen hiippari narun kahvassa. Eipä siinä kauaa ehtinyt matka taittua kun siideritölkit jo kierivät banaanien kanssa rinteessä, kuin alleviivatakseen potentiaalisesti epäonnisen tallustustaipaleeni alkua.

Pulkka oli kaatunut. Se oli ajautunut puolittain vanhalle ajouralle ja pysyi vain puolittain keskikaistaleen huomassa, jossa sen olin ajatellut kulkevan. Se kallistui liikaa ja kaatua mätkähti sysäten kuorman luontoon.

Keräsin roinat takaisin pulkkaan ja kiilasin banaanilla jätesäkkiä pysymään paremmin aloillaan. Löysin pian tekniikan ja taktiikan joka mahdollisti pulkan eheän kulun hankikannolla.

Ai millaisen tekniikan? No sellaisen tekniikan, että kuljin pulkkaa vetävä käsi sivulle sojottaen, jotta sain pulkan kulkemaan tasaisesti koskemattoman lumikaistaleen päällä. Väsyttävää, mutta en keksinyt muutakaan.

Sojottava käteni alkoi muistuttaa minua viime vuoden itsenäisyyspäivästä. Ei siis sen takia, että olisin pitänyt esimerkiksi itsenäisyyspäivän vastaanottoa Rengon torpassa ja vaikkapa kätellyt käsi ojossa lukemattomia renkolaisia.

Ei. Vaan sen vuoksi, että viime itsenäisyyspäivänä me kävimme ostamassa koko perheen voimin Tori.fi -löytönä bongatun vuodesohvan Tervakosken Mäyrästä, Pikkumäentieltä. Siihen liittyy kivulias muisto.

Kaikki meni aluksi ihan hyvin. Kaikki meni keskivaiheessakin ihan hyvin. Kaikki meni loppua kohtikin ihan hyvin. Mutta ihan loppuvaiheessa – siinä vaiheessa kun vuodesohva piti siirtää peräkärrystä sisätiloihin – päätin tehdä siirron yksimielisesti yksin. Totesin, että kyllä ihmisen on kyettävä siirtämään kahden istuttava vuodesohva itsenäisesti 30 metrin matka sijainnista toiseen.

Kahden istuttava, yhden kannettava.

Otin vuodesohvasta näennäisen tukevan otteen. Otteen tukevuutta heikensi se tosiasia, että vuodesohvassa on liikkuvia osia: vuodeosa liikkuu suhteessa sohvaosaan. Näin ollen jouduin venkoilemaan itseni ja sohvani kanssa asentoihin, jotka sekä mahdollistivat sijainnista toiseen liikkumisen mutta myös pitivät sohvan liikkuvat osat aloillaan.

Jossain vaiheessa siirtymistä alkoi oikean posken puoleinen käteni, ja erityisesti sen kyynärvarsi, koko kyynärän pituudelta, vihoitella vietävästi.

Päätin hyväksyä tilanteen ja jatkaa matkaa päättäväisesti. Aivan kotiovemme luona tunsin kuinka vuodesohvaa roikottava käteni luovuttaisi hetkenä minä hyvänsä. Päätin sivuuttaa koko käden ajattelun ja olemassaolon ja jatkaa kantamista.

Nyt, 2,5 kuukautta myöhemmin en enää kanna sohvaa, mutta käteni vihloo edelleen tilanteissa, joissa minun pitää taivuttaa se sivulle ja kannatella siinä jotain painavampaa kuin banaani.

Kuten oli tilanne nyt.

Nyt vedin sillä samaisella kädellä pulkkaa, jonka kyydissä oli koko yhden yön mökkivierailulle tarvittava omaisuuteni. Onneksi muistin yhtäkkiä, että minulla oli toinenkin käsi, joten vaihdoin siihen.

Vaimo oli käynyt päivällä napsauttamassa mökillä patterin päälle, joten siellä oli 3 plusastetta. Kytkin infrapunalämmittimen päälle. Laitoin lihapullat jääkaappiin. Siiderit jääkaappiin. Banaanit lipaston päälle. Kävin hakemassa kaivosta muutaman ämpärillisen pierulta haisevaa vettä. Rikkiongelmia. Kaadoin vedet vesisäilöön, jonka hana vuotaa. Rikki, ongelmia.

Sytytin saunan. Tai siis kiukaan. Istahdin ja ryhdyin viettämään viikonloppua. Kuuntelin Yle Areenasta kuuntelematta jääneitä Levylautakuntia.

Jossain vaiheessa saunomisen jälkeen tuli tunne, että olisipa kiva pitkästä aikaa kirjoittaa jotain. Mutta ei tullut mitään fiksua mieleen.

Ehkä voisin kirjoittaa tästä mökkireissusta. Mutta mitä? En keksinyt. Niinpä päätin kokeilla aloittaa siitä, mistä kaikki alkoi. Siitä, kun vaimoni jätti minut tien poskeen. Ja katsoa mihin päädyn, jos annan ajatusten vaan virrata.