Ainutlaatuinen pala kansanperintöämme, ylisukupolvinen lapsuuskokemus ja varttunut nostalgia, päättymätön tarina ystävällisyydestä ja hyvänmielisyydestä sekä esteettinen silmänräpäys ajan hetkeä – arkea ja juhlaa – yhdistettynä funktionaaliseen taloustuotteeseen. Sellaisesta tässä on kai kysymys.

Tavaroiden tulee palvella ensisijaisesti tupaa, sitten sen käyttäjiä. Vanhaa on kunnioitettava ja varmistettava, että nostalginen arvo säilyy. Tuvan pöydän ääressä on kuitenkin ihmetelty maailman menoa kolmen sukupolven ajan jo ennen kuin Suomi oli edes itsenäinen valtio.

Tarina saa alkunsa siitä, kun huomasin, että molemmat auton avaimet olivat luopuneet tai aivan hetikohta luopumassa virrastaan. Toinen avain ei enää avannut ovia lainkaan ja pelkäsin, että toinenkin avain lakkaisi avaamasta ovia hetkenä minä hyvänsä. 

”Aika vähän”, oli ensiajatukseni. ”Itse asiassa, aivan liian vähän”, oli sitä seurannut päätelmä ja samalla lopullinen vastaus itsepohdiskeluuni: kuinka paljon olen viime aikoina jäsentänyt ajatuksiani oikein kunnolla?

Rosa Parks istuu siinä, eikä suostu nousemaan. Ei suostu vaikka valkoinen mies käskee häntä. Kannattaa istua hänen seuraansa ja pitää hänen puoliaan. Se saattaa olla merkittävää sinulle ja hänelle, mutta se saattaa eskaloitua maailmanlaajuiseksi tasa-arvoteoksi, joka myöhemin kantaa teidän nimiänne.