Tarina saa alkunsa siitä, kun huomasin, että molemmat auton avaimet olivat luopuneet tai aivan hetikohta luopumassa virrastaan. Toinen avain ei enää avannut ovia lainkaan ja pelkäsin, että toinenkin avain lakkaisi avaamasta ovia hetkenä minä hyvänsä. 

”Aika vähän”, oli ensiajatukseni. ”Itse asiassa, aivan liian vähän”, oli sitä seurannut päätelmä ja samalla lopullinen vastaus itsepohdiskeluuni: kuinka paljon olen viime aikoina jäsentänyt ajatuksiani oikein kunnolla?

Rosa Parks istuu siinä, eikä suostu nousemaan. Ei suostu vaikka valkoinen mies käskee häntä. Kannattaa istua hänen seuraansa ja pitää hänen puoliaan. Se saattaa olla merkittävää sinulle ja hänelle, mutta se saattaa eskaloitua maailmanlaajuiseksi tasa-arvoteoksi, joka myöhemin kantaa teidän nimiänne.

Se on monesti juuri lupausten ehdottomuus ja tavoitteiden älyttömyys, joka nöyryyttää lupaajansa. Sitoudumme testosteronihurmiossa vuodeksi sellaiseen mikä ei ole ollut aiemmin totta edes kahta vuorokautta. Luulemme, että ensi tammikuun päivät eivät houkuttele mässäilemään niin kuin kaikki aiemmat elämän päivät.

Pitää ehtiä kotiin, jotta siellä ehtii olemaan. Vaikka siellä ei oikeastaan mitään tekisikään. Koti tuntuu turvalliselta paikalta, jossa saa olla oma itsensä ja rauhoittua. Kerrankin kun on runsaasti aikaa olla vain kotona, se pitää hyödyntää.