67-vuotias Leena valmistelee päivällistään. Hän lorauttaa trangian polttimoon Marinolia, sytyttää sen ja kaataa kanisterista vettä kattilaan, jonka sitten asettelee tulille. Päivälliseksi on tänään makaronia.

Nestemäinen polttoaine toimii retkikeittimessä paremmin kuin kaasu, sanoo Leena ja hämmentää lusikalla pastaa. Marinol kestää paremmin pakkasta ja viime yönä oltiinkin menty jo miinusasteille. ”Yö oli kylmin tähän asti.”

”Se on jännä kun päivisin sitä voi kuvitella olevansa keski-Euroopassa kun aurinko jaksaa vielä lämmittää.”

Leena ei ole retkellä eikä leirillä. Hän on kantatie 54:n penkassa.

Leena on omien sanojensa mukaan matkalla. Kun kysyn minne, vastaus vaihtelee Pohjan pankkikonttorin ja Someron valillä. Lammilta hän on tulossa. Leena kaataa kanisterista lisää vettä makaronien sekaan ja alkaa käärimään nenäliinasta käärylettä. Siitä taitaa tulla tupakka.

Kysyn Leenalta onko hän ollut pitkään tien päällä. ”Kyllä sitä on vuosia tullut oltua.” – ”Mihin olet nyt suuntaamassa, sinne Somerolleko?” ”Sinne”, hän vastaa. Kysyn onko Somerolla koti. ”Ei ole, mutta siellä on kaikkea tärkeää”, Leena vastaa kuin salaisuutta kätkien.

Somero on eri suunnassa kuin mihin hän näyttää jatkavansa matkaa.

Leena vaikuttaa mietteliäältä keskustellessamme. Voi johtua siitä, että hän todennäköisesti luuli minua ensin poliisiksi ja sen jälkeen toimittajaksi kun lähestyin häntä. Leena teki heti alussa selväksi ettei ole leiriytymässä vaan ohikulkumatkalla. ”Kuljetko sinä jalkaisin näin pitkiä matkoja?” kysyn.

”Yritän välillä liftata, mutta useimmiten tuloksetta. Bussitkaan ei ota minua kyytiin, ainakaan näiden tavaroiden kanssa”

Tien varressa lepää useita kymmeniä matkalaukkuja ja muutamia IKEA-säkkejä. Osassa on pyörät alla, osa on köytetty kaljakärryihin. Noin kymmenen laukun välein jonon päällä on rullalle taiteltu pressu. Ne suojaavat omaisuutta sädesäällä. Ihan kuin uskoisin pressun ratkaisevan vallitsevan ongelman, totean ettei pieni sade taida sitten paljon haitata.

”Haittaa se”, Leena sanoo.

Ei hänen tarvitse perustella. Hän kertoi myöhemmin yöpyvänsä laukkujen päällä ja ympäröimänä ojan syvennyksessä. ”Onneksi olen hyvä nukkumaan. Kun nukahdan, en herää pienestä”

Kysyn Leenalta onko hän asettumassa joskus aloilleen. Rekat ajavat kovaa ohi enkä kuule vastausta. Tuulahdus lennättää pienen muovipussin kauemmas laukkurivistöstä. ”Olen kyllä”, hän toistaa. ”Ei tätä kulkemista oikein jaksa enää”.

Ymmärrän Leenan puheista, että kulkemisessa on kyse osin kapinasta yhteiskuntaa vastaan ja osin pakosta. Kumpi tuli ensin, kapina vai pakko, sitä en saa selville. Leena kertoo että keräsi aiemmin pulloja kun rahaa ei tullut muualta. Siihen on kuitenkin nyt tullut muutos kun hänelle alettiin maksaa eläkettä.

Kysyn Leenalta voinko kirjoittaa hänestä blogiini, internettiin. Hän kertoo ettei tiedä mistään interneteistä, mutta saan kirjoittaa jos en hauku häntä. Lupasin etten hauku ja kerroin että tapaaminen hänen kanssaan oli mielestäni mielenkiintoinen ja positiivinen.

Leena sai juuri päivällisen valmiiksi ja alkoi syömään kun toivotin hyvää päivänjatkoa ja lähdin takaisin autolleni. Leena nosti päähineen virkaa ajavan huivin reunaa silmiltään ja nyökkäsi.

Leena ei vaikuttanut surkealta, eikä kärsivältä. Hän kertoi ettei tarvitse apua. Hän ei varsinaisesti tykkää asua tien poskessa, mutta on tehnyt sitä yli kymmenen vuotta ja on siinä hyvä. Hän tietää omat oikeutensa kansalaisena, keittää aamuisin kahvit ja lukee välillä auringon paisteessa kirjaa.

Toivottavasti talvi on Leenalle hyvä.