Sanotaan, että jos lukee autossa kirjaa, voi lentää ykä. Tiedämme pahoinvoinnin johtuvan siitä, että tasapainoa aistivan sisäkorvan ja silmien havaitsema tieto on ristiriidassa keskenään. Korvan mukaan liikutaan, silmän mukaan ei. Lounas alkaa kivuta ylös. Kaikki tietää, että ikkunasta kaukaisuuteen katsominen helpottaa oloa.

Se, ettei takapenkillä kirjaansa uppoutunut matkustaja sotke vatsahapoillaan auton verhoilua, ei ole ainut asia joka puhuu kauas katsomisen puolesta. Kaukaisuus nimittäin tekee katsojalleen hyvää. Sanotaanhan, että kun tuijottaa sitä rajaa jonka valtameri ja taivas välilleen vetävät, ihminen rauhoittuu. Sielu lepää. Itse asiassa silmät lepäävät. Silmät lepäävät aina kun ne eivät ole tarkentuneet mihinkään. Toisaalta; silmät ja sielu, niiden yhteydestäkin on joku sanonta olemassa.

Mietin kauas katsomisen tulevaisuutta metsäkävelyllä. Sitä, kuinka paljon lähemmäs meidän katseemme ajautuu koko ajan. Enkä tarkoita nyt itsekeskeisyyttä vaan näkemisen fysiologiaa.

Se mitä me päivän aikana näemme, mihin katseemme kohdistamme, on aina vain lähempänä meitä. Silmiemme edessä olevien asioiden määrä, mutta myös se aika jonka me likikatsomme, lisääntyy. Tarve nähdä kauemmas puolestaan vähenee, kun kaukaisuudessa oleva tieto tuodaan erilaisten automaatioiden ja satelliittien avulla esimerkiksi puhelimen, tutkan tai navigaattorin ruudulle.

Kaukaisuuden inflaatio toistuu niin kotona kuin töissä, autoissa ja taloissa – kaikkialla.

Esimerkiksi: uusien asuntojen keskipinta-ala on pienentynyt alle kymmenessä vuodessa 25 neliömetriä. Huoneet ovat pienempiä kuin ennen. Olohuoneen seinään kiinnitetty televisio on 25 tuumaa isompi kuin kymmenen vuotta sitten ja on metrin lähempänä katsojaansa. Sylissä on läppäri, joka on vain puolen metrin etäisyydellä silmistä, puhelin kolmenkymmenen sentin. Älylaseihin on vain pari senttiä.

Pääkaupunkiseudulle muuttaa joka päivä 50 ihmistä. Pelkästään Helsinkiin kärrättiin viime vuonna 8000 ihmisen muuttokuorma. Lautat kuskaavat lahden takaa rakennusmiehiä kasaamaan näille uus-urbaaneille pieniä koteja kylki kylkeen. Samaan aikaan kun uusien kerrostalojen rakennusluvat testaavat asuntopolitiikan sietokykyä, saavat sekä uudet että vanhat kaupunkilaiset tehdä tosissaan töitä löytääkseen betoniviidakosta katseenmentävää rakoa.

Ne joilla on varaa ostaa merenrantatontti tai korkeimman kerrostalon kattohuoneisto – tai halua jatkaa asumista pellon laidalla – on ehkä parhaimmat mahdollisuudet selvitä elämän matkapahoinvoinnista, erilaisista stressitiloista, joihin kauas katsomisella tiedetään olevan positiiviset vaikutukset. Toisaalta lisääntynyt päiväristelyjen määrä kertoo, että horisontin kaipuuseen on kyllä olemassa korvaushoitoja.

Kävelin metsälenkilläni pellon reunaa myötäilevää tietä ja nostin katseen ylös jäällä liukastelevista jaloistani. Nostin sen niin ylös, etten silmälasejani lukuun ottamatta nähnyt itsestäni mitään. Katsoin leuka pystyssä kauas pellon toiselle puolen ja koin itsevarmuuden lisääntyvän. Oudon autuas tunnetila lämmitti, joten jäin tuijottamaan kaukaisuuteen hetkeksi.

Mitähän vaikutuksia sillä on tulevaisuuden kannalta, että katsomme yhä vain lähemmäs ja lähemmäs? Ilmiöhän sinänsä ei ole edes sukupolven vanha. Mikä saisi meidät katsomaan arjessa kauemmas? Tekeekö joku sillä tiedolla kymmenen vuoden päästä rahaa?

Väitän, että jos istumme kiihtyvän kehityksen kyydissä ja luemme takapenkillä e-kirjaa, pysähdymme kohta pellon reunaan vain voidaksemme pahoin.