WORD! Kiinni punaisesta langasta

”Joka viides yhdeksäsluokkalainen poika ei osaa kirjoittaa työhakemusta, kertoo Kansallisen koulutuksen arviointikeskus” (Yle 28.4.2016). Nuorten miesten lukemisvaikeudet saivat pohtimaan omaa kirjoittamistani.

Käsiala

Käytin kouluvuosinani paljon aikaa oman käsialani etsimiseen. Oli selvää, että käsialallani pitäisi olla jo itsessään jokin sanoma. Sen tulisi olla selkeälukuinen, siisti ja moderni. Vaikka päämääränä oli käsiala, jota joku saattaisi spontaanisti komeaksi kehaista, tulisi kaunosta ja koukeroista pysyä kaukana.

Hioin käsialaani yksityiskohtia myöten, kirjain kerrallaan. Vielä yläasteellakin kävin kirjaimellista kamppailua siitä, kumpaa a-kirjainta käyttäisin; tätä (a), vai tätä (a).

Pidin käsialaa jonkinlaisen ilmentymänä ihmisen luonteesta. Suttaajat ovat suttaajia ja hienostelijat hienostelijoita. Yritin sijoittaa itseni johonkin smart casual -tyyppiseen lokerikkoon. Harjoittelu auttoi, olin lopulta tyytyväinen kirjaimiini.

Nuottivihko

Kun opin soittamaan kitaraa, aloin tehdä omia lauluja. En tietysti tähänkään päivään mennessä ole esittänyt laulujani julkisesti – ja siihen on näkemykseni mukaan ihan perustellut syyt.

Etenkin yläasteikäisenä tehdyt laulut olivat kovin syväluotaavia. Ne käsittelivät elämän ja kuoleman kauneutta ja katkeruutta, uhmakasta maailman pelastamista, rakkautta ja muita teinimieltä puristaneita tunteiden patoumia. Aivan liian mustavalkoisesti, aivan liian tosissaan.

Laulut eivät silti juuri koskaan kertoneet minusta. En muista ikinä saaneeni inspiraatiota laulun kirjoittamiseen jostain oikeasta, kokemastani tilanteesta. Sen sijaan laulut sanoittuivat lähtökohtaisesti ajatuksesta, että kuulijassa pitää herätä jokin tunne.

Liiallinen vaikuttamisen ja vakuuttamisen tarve lienevät syitä siihen, että hyvät tarinat jäivät kirjoittamatta, ja huonot pöytälaatikkoon.

Viimeisinä vuosina en ole edes yrittänyt.

Rakkauskirje

Vaikka tietenkin oli niin, että minä olin useimmiten rakkauskirjeiden vastaanottavana osapuolena, olen minäkin omat tunteeni kirjekuoreen taitellut.

Muistan sen olleen jonkinlaista kirjeenvaihtoa. Kirjeessä kerrottiin ensin pintapuoliset kuulumiset ja sen jälkeen oli jännittävä kysymykset ja vastaukset -osio, jossa kysyttiin sitten kaikki mitä kehdattiin.

Kalenteri

Lennokkuuden vastapainoksi tuli hyvin systemaattinen ja järjestelmällinen tapa kirjoittaa, kun keksin ottaa käyttöön kalenterin. Kalenteri oli lukion kynnyksellä olevan nuorukaisen tapa järjestää elämäänsä niin kuin aikuinen sen tekisi.

Kirjoitin ensin kalenteriin pelkkiä suunnitelmia, tulevaisuudessa muistettavia tapahtumia. Myöhemmin huomasin kuitenkin täyttäväni vajaaksi jääneitä päiviä aina kyseisen päivän tapahtumilla, ikään kuin päiväkirjamaisesti. Selailemalla vanhoja kalentereitani voi niiden todeta jopa enemmän olleen päiväkirjoja, kuin kalentereita.

Isäni piti siihen aikaan urheilukalenteria, johon hän kirjoitti hiihdetyt ja juostut kilometrit sekä kyseisen päivän sään. Luulen ottaneeni alun perin hänestä vaikutteita.

Kuittipaperi

Taiteellisen kirjoittamisen toinen vaihe iski lukioaikana. Tein lähikaupassa iltavuoroja ja usein varsinkin viimeisten tuntien hiljaisuudessa tekemistä oli aika niukasti. Vastaus tekemisen puutteeseen oli silmieni edessä: kuittipaperi ja mustekynä.

Aloin kirjoittaa runoja kuittien kääntöpuolille. Takaraivossani saattoi vielä elää mahdollisuus kuittirunojen käyttämisestä myöhemmin omien laulujen runkona. Ikävä kyllä, ei niistä lopulta yhtään sen julkaistavampaa materiaalia muodostunut.

Kuittipaperirunoilu jäikin lopulta enemmän työajanvietteeksi. Keskeneräisten raapustusten nippu lensi useimmiten päivän päätteeksi hävikin mukana roskikseen.

Taiteellisen kirjoittamisen kolmatta tulemista odotellessa.

Sähköposti

Kun menin armeijan jälkeen oikeisiin töihin, tuli tarve jälleen harjoitella asiallista kirjoittamista, nyt vähän eri tarkoituksessa kuin aiemmin koulussa.

Noudatin samankaltaista kurinalaisuutta sähköpostien kirjoittamisessa, kuin aikoinaan käsialan harjoittelussa; viestien tulisi olla kieliopillisesti hyvin kirjoitettuja, kappaleisiin jäsenneltyjä, kohteliaita ja kaiken oleellisen tiedon sisältäviä.

Jälkikäteen mietittynä tuli joskus käytettyä aivan liikaa aikaa yhden sähköpostin kirjoittamiseen, hiomiseen ja tarkistamisen varmistamiseen. Toisaalta, harkinnan ja hiomisen ansiosta moni kielellinen asia on varmasti nyt paremmalla tolalla sen ansiosta.

Blogi

Blogin kirjoittamisen aloitin 2013 tarpeenani ilmaista itseäni uusin keinoin.

Olen usein mielummin ajatuksissani kuin äänessä, mutta se ei tarkoita etteikö ajatuksillani olisi lopulta tarve tulla ulos. Usein on vaan tilanteeseen nähden liian myöhäistä. Blogin kautta pystyn esittämään ajatuksiani rauhassa ja sopivaan muotoon jäsenneltyinä.

Kirjoittaminen ei kuitenkaan ole vain tarvetta purkaa aatoksiani. Se on samassa suhteessa luovuuden teko. Ollessaan psykologisesti ravitsevaa niin hiertäneiden ajatusten jäsentelyssä kuin uusien oivaltamisessa, tämänkaltainen kirjoittaminen on osoittautunut jopa kaikkein miellyttävimmäksi tavaksi tuottaa sanoja.

Voin ottaa kotisohvaltani voimakkaasti kantaa yhteiskunnalliseen asiaan tai nauttia suomen kielen rikkaista lauserakenteista kirjoittamalla metsäkävelyn yllättäneestä sadekuurosta.

Kaikkien julkaisujen jälkeen tulee hyvä mieli. Olen saanut jotain aikaan, joka pysyy. Niin kauan kun maksan sivuston vuosimaksun.

Kirja

Olen yhden kerran alkanut tosissani kirjoittaa kirjaa. Siitä on noin vuosi.

Toisin kuin ne, jotka ovat oikeasti saaneet kirjan kirjoitettua, minä olen törmännyt joko vision hukkaamiseen tai oman tarinan puutumiseen. Kun punainen lanka kiskaistaan näpeistä, ei notkean nokkela sana-akrobatiakaan pelasta.

Kirjan kirjoittaminen on siitä huolimatta yksi elämäni suurista päämääristä. Ennen ryhtymistä tulee vielä löytää hyvä tarina ja päästää irti siitä pelosta, että valmistumisen jälkeen kirjaa ei halua lukea kukaan.

Ehkä se on se taiteellisen kirjoittamisen riemuvoitto, joka siintää jossain eläkevuosien hiljaisissa aamupäivissä.