15.6. mokasin. Se oli ensimmäinen kesälomapäivä. Olin kirjoittanut 8 sivua opinnäytetyötä ja täten istunut paikoillani kuumassa kerrostaloasunnossa kuusi tuntia. Vaimo tuli kotiin ja sanoi, että lähdetään juoksemaan. Tarkastin ulkolämpötilan: 27 astetta. Sanoin joo, mutta se ei ollut vielä se moka.

Niin me lähdimme. Suuntasimme Särkänniemeen niin kuin peruslenkkiimme kuuluu. Etenimme hyvin rauhallista vauhtia niin kuin kärrylenkkeihimme kuuluu: 7’19”, 6’54”, 6’52”, 6’38” per kilometri. Ensimmäiset neljä kilometriä selostin kuinka fiiliksissä olin ollut opinnäytetyön kirjoittamisesta ja kuinka tätä vauhtia tulisin kirjoittamaan sen viikossa.

Sitten havahduin: juokseminen ei tuntunut missään. Höpötin ja höpötin enkä edes hengästynyt. Se tuntui samalta kuin olisi istunut sohvalla, kerroin myöhemmin miettineeni.

Perinteinen Särkänniemen lenkkimme on viiden kilometrin mittainen. Neljän kilometrin kohdalla ilmoitin, että jatkaisin lenkkiä vielä maaliin tultuamme. Viidennen kilometrin kohdalla luovuin rattaiden turvahihnasta. Irtauduin seurueesta ottamalla spurtin Naistenlahden satamasuoralla. Ellen jäi huutamaan isiä.

6’24”, 6’07”. Vauhti nousi kohti normaalia juoksuvauhtiani. Jaloissa juostut kilometrit eivät tuntuneet lainkaan. Myöhemmässä tarkastelussa huomasin sykkeen nousseen irtautumisen aikana ensin 130-tasolta 140-tasolle ja seuraavan kilometrin jälkeen 150-tasolle. Kesäkuun keskisykkeeni oli 133, joten oltiin normaalia selkeästi suuremmilla tasoilla. En jostain syystä seurannut sykkeen kehitystä ollenkaan.

Lähdin kohti Kaupin kuntokolmosta. Ensin kilometri Näsijärven rantaviivaa ja siitä pujahdus metsäpolulle. Pitkän ja suhteellisen jyrkän nousun vuoksi vauhti hiipui sen ollessa mäen päällä 6’56”. Ryhdyin makustelemaan ajatusta, että jos tämä ei olisikaan kympin lenkki vaan jotain vähän pidempää.

Kun kello ilmoitti, että kahdeksan kilometriä on taivallettu, ei juokseminen edelleenkään tuntunut missään. Oikeasti missään. Se tuntui erikoiselta. Juoksuvauhti oli maltillinen 6’35”, 6’39”, 6’38”, mutta en edelleenkään huomannut seurata sykettä, joka vaihteli 155:n ja 160:n välillä.

Kun juoksin järven reunaa myötäilevää kotisuoraa, mietin kastautumista järveen. Olin ottanut Ilonan vesipullosta hömpsyt jossain kolmen kilometrin kohdalla ja suussa pyörivä lima alkoi maistua puulta.

Niin kuin elokuvissa aina tällaisissa kohtauksissa, näin vesipulloja kaikkialla: ihmisten taskuissa, tarakoilla, koreissa ja kainaloissa. Mietin, että voisikohan korona-aikana mitenkään kehdata pyytää vastaantulijalta vähän vettä.

En tietenkään kehdannut.

Juoksin meidän parvekkeen alta ajatellen, että ehkä vaimo olisi tullut sinne lapsukaisen kanssa seuraamaan paluutani. Voisin huutaa, että juoksen vielä yhden vitosen. Se olisi varmaan hyvä kertoa kun minun varmaan odotettiin jo pikkuhiljaa palaavan. Voisin samalla pyytää heittämään vesipullon sieltä alas.

Voisin toki käydä sisällä juomassa, mutta ei minulla ollut avainta. Summerin soittamiseen, oven avaamiseen, juomiseen ja takas alas kipuamiseen kuluisi liikaa aikaa ja jalat rullasivat edelleen oikein mainiosti.

Ei ollut parvekkeella ketään. Heitin Naistenlahdesta hieman vettä niskaani ja huuhtelin tukan. En sentään imaissut siitepölyn kellastamaa satamavettä kiduksiini, mutta ei se kaukana ollut.

Kotitalon ovi oli kymmenen metrin päässä. Huomasin kevyen tärinän jaloissani, mutten antanut sen häiritä. Olin jo päättänyt, että tästä tulisi ensimmäinen pidempi lenkkini.

Ja tässä se moka tapahtui. Olisi pitänyt soittaa sitä summeria.

Lähdin uudelleen kohti Särkänniemeä. Naistenlahden suoralla aurinko paahtoi ilman yhtään varjon armoa. Olin saanut kasteesta aavistuksen polkupontta ja vauhti nousi kymmenellä sekunnilla seuraaviksi kilometreiksi. 6’26” ja 6’23”. Syke 160.

Mietin, että mistähän sen sitten huomaa jos tajunta alkaa hämärtyä. Että onko se ihan selvä peli vai himmeneekö kupoli hiljalleen. Päätin tarkkailla itseäni myös psyykkisesti. Fyysisesti juoksemisessa ei edelleenkään ollut mitään ongelmia. Juoksuasento alkoi kylläkin hieman notkahtaa. 6’35”, 6’21”. Syke paukutti 170 -tasolla, mutta se tuli yllätyksenä vasta myöhemmin.

Tässä vaiheessa juoksin jo neljättä kertaa saman päivän aikana Naistenlahden suoraa. En enää leikitellyt ajatuksella jatkokierroksista. Väsymys alkoi hiipiä puseroon. Mieleeni tuli kymmenen vuoden takainen rullaluistelumatka Saksaan. Luistelimme 80km lenkin. Väsymys oli niin kokonaisvaltaista, että loppumatka meni haukotellessa. Silloin oli energiageelejä, nyt oli pölyistä kuolaa.

Jos minulla vaan olisi ollut vesipullo ja vaikka joku suklaapatukka, olisin voinut juosta puolimaratonin. Siihen ei olisi kotiovelta kuin kuuden kilometrin matka. Kolme kilometriä jonnekin ja takaisin. Harmittelin, mutta tyydyin lopulta kohtalooni.

Viidestoista kilometri taittui sopuaikaan 6’28” ja viimeinen 0,7 km ajassa 6’49”:n vauhdilla. Syke oli jämähtänyt 170-tasolle. Saavuin kotipihaan ja löntystelin rauhassa sen poikki. Puuskutin kovaäänisesti, enkä edes yrittänyt peitellä sitä.

Soitin summeria ja kiipesin portaat ylös. Vaimo avasi oven kyyneleet silmissään. Oli pelännyt, että mies on kuukahtanut kuntopolulle. Oli ryhtynyt odottamaan sairaalasta puhelua. Lapsikin itki. Oli pelästynyt summeria.

Otin lasin vettä.

Seuraavat yöt meni puolittain valvoessa ja jatkuvassa janossa. Oksetti, huimasi ja jalkoja puristi. Vasempaan sisäsääreen jäi jumi, joka ei irronnut edes juhannuspaljussa. Ei mennyt sitten kuitenkaan ihan nappiin se lenkki näin jälkikäteen ajatellen.

Mutta hei, omista virheistä oppii kaikkein parhaiten. Ja onpahan yksi pidempi lenkki tilastoissa.

Kaksi päivää maltoin levätä ja sitten palasin normaalirytmiin.

Loppukuun juoksut menikin sitten paljon rennommin. Palasimme maalle helteita pakoon. Juoksin matalilla sykkeillä sopivia aikoja ja mukavia matkoja. Pulahdin kesken lenkkien järveen uimaan ja jatkoin matkaa. Tuoksuttelin paahteista peltotuulta ja nautin lempeästä lämmöstä. Kuuntelin ojassa siristäviä ampiaisia ja podcastia kimalaisista. Juoksin riemusta.

Loppuun saakka uskoin, että 100 km tulisi täyteen ensimmäistä kertaa yhden kuukauden aikana. Tänään kun olisi pitänyt juosta 8,4 km päätin kuitenkin jäädä köllöttämään ja kirjoittamaan tämän reportaasin. Olen heinäkuun kokonaan lomalla, joten eiköhän se satku siinä tule ylitettyä.

Kesäkuu näyttää tarkempina lukuina seuraavanlaiselta:

Kesäkuussa juostut kilometrit: 91,6 km
Tänä vuonna juostut kilometrit: 449,9 km
Juostut kilometrit suhteessa tavoitteeseen tähän mennessä: 113 %
Tavoitteesta saavutettu: 55,9 %
Jäljellä olevat kilometrit: 354,7 km
Juoksukerrat kesäkuussa: 15
Juoksunopeus kesäkuussa: 6:33 min/km
Keskisyke kesäkuussa: 133
Pisin lenkki kesäkuussa: 15,6 km
Lenkin keskipituus kesäkuussa: 6,1 km
Nopein kilometri kesäkuussa: 5:18 min/km
Juoksufiilis kesäkuussa: Pääosin rento

Miten sun juoksu kulki?

---

Kirjoittaja on omien sanojensa mukaan intohimojuoksija. Hän on luonut konseptin, jossa päätetään innostua juoksemisesta, sitten ostetaan kaikki juoksuvarusteet mitä mieleen tulee ja myyjä kehtaa suositella ja lopulta ryhdytään juoksemaan oikein intohimoisesti. Tavoitteena on juosta 804,672 kilometriä vuoden 2020 aikana. Tämä blogi on juoksijan keskeinen viestintäkanava, jossa hän suoltaa neuvoja ja vinkkejä mutta ei itse suostu ottamaan niitä vastaan.