Eilen oli juoksukisat Tampereella. Kutsun niitä juoksukisoiksi vaikka en oikeastaan ole kisailemassa ketään vastaan. Olen mielumminkin kilpailemassa muiden kanssa omia tavoitteitani vastaan. Puolimaratonin aikana on tosin satunnaisia tilanteita, joissa on kilpailullisia piirteitä: kun päätän ottaa jonkun selän kiinni ja ohittaa. Tai kun juostaan rinta rinnan loppukiri tuntemattoman kanssa – niin kuin eilen.

Puolitoista viikkoa laiskottelua

Voidaan sanoa, että hypähdin kesällä aivan uudelle tasolle juoksemisessa. Tuplasin tai jopa triplasin harjoittelumäärät. Tavoitteeni oli juosta 40 kilometriä viikossa niin, että se sisältäisi yhden pitkän lenkin ja muutamia lyhyempiä 5-10 kilometrin lenkkejä, joiden vauhdit vaihtelisivat.

Näin tapahtuikin. Treenasin säntillisesti kolme kuukautta aina syyskuun loppuun saakka. Pidin mielestäni huolta palautumisesta ja pääosin lenkkini olivat kevyitä peruskuntolenkkejä. Siitä huolimatta aloin hyytyä syyskuun lopussa. Matalavauhtisilla lenkeillä piti ottaa kävelyaskeleita. Vaikka syke pysyi matalana (120 bpm), lihakset eivät tuntuneet jaksavan.

Toisaalta en saanut sykkeitä nostettua. Juoksin ennätyskymppini (52:15) ja sykkeeni ei viimeisen kilometrin ylämäessäkään noussut yli 160 bpm vaikka olin aika sippi. Fysioterapeuttini arveli, että saattaisin operoida synnynnäisesti matalammilla sykkeillä, mutta voisiko maksimisykkeeni kuitenkaan olla noin alhainen?

Lattiaremontti tuli sopivaan saumaan. Jätin lokakuun alun viikonlopputreenit kokonaan välistä ja ruuvasin eteiseen uutta lattiaa. Jätin treenit välistä myös seuraavalla viikolla kun nikkaroin portaita ja kasasin kaapistoja illat. En juossut puoleentoista viikkoon ennen eilisiä Tampereen kisoja. Luulen, että sen vuoksi eilinen juoksu oli lopulta sellainen kuin oli.

Viisas valmistautuminen

Vuosi sitten Tampereella juoksin ensimmäisen puolimaratonini. Valmistautuminen meni totaalisen pieleen. En syönyt riittävästi ennen kisoja, enkä juonut riittävästi kisojen aikana. Uuvuin, tuli nestehukka ja kylmä. Hipsin kalmanvalkoisena maalisuoran. Ajattelin jopa, ettei tällainen ole minua varten.

Olin tietenkin oppinut vuoden varrella yhtä sun toista valmistautumisesta ja osasin tällä kertaa hoitaa asiat kunnolla. Heinäkuun Hämeenlinnan puolikas oli mennyt jo erittäin hyvin ja olin oppinut tankkaamaan juoksun aikana energiageelejä. Haasteeksi muodostui geelien aiheuttamat nopeat energian nousut ja varsinkin laskut sekä nälkä, joka hiipi puolimatkan jälkeen.

Nyt tiesin jälleen paremmin. Söin ennen Tampereelle lähtöä kolme kertaa: aamupalan, lounaan ja välipalan. Ei tullut juostessa nälkä. Varasin juoksuvyöhön geelejä niin, että voisin napata seuraavan jo ennen kuin edellisen vaikutus alkaa hiipua.

Tampereen työpaikkani on aivan Ratinan stadionin vieressä mistä lähtö tapahtuu, joten sain kätevästi käydä virittämässä kengännauhat sopivaan asentoon ja soittolistat kuntoon ennen lähtöviivalle siirtymistä.

Vaikka valmistautuminen oli täydellinen, olin yllätetty heti lähtölaukauksen jälkeen.

Liikaa jännitystä?

Ihailin Ratinan stadionia katsomon lehtereillä ja mietin, että jalkapallokenttä näyttää paljon isommalta telkkarissa. Lämpötila oli täydellinen (+13) eikä sateen vaaraa ollut. Katselin kohtalotovereiden valmistautumista ja hengittelin syviä henkosia rauhoittuakseni ja laskeakseni sykettä ennen kuin sydämen pitäisi alkaa tositoimiin hetken kuluttua.

Siirryin levollisesti ja keskittyneenä Keskustorin lähtöalueelle. Venytin pohkeita ja käynnistin soittolistan (175 BPM Mega List). Pyrkimyksenäni on juosta 175 kadenssilla, eli ottaa tuon verran askelia minuutissa. Silloin eteneminen on taloudellista ja juoksuasento pysyy hyvänä. Samaan tahtiin viritetty soittolista voi auttaa tässä.

En ehtinyt kauaakaan värjötellä kun lähtölaukaus kajahti. Nopeimmat eturivin ehtiväiset kirmasivat matkaan ja hetken kuluttua itsekin pääsin ottamaan hölkkäaskeleita starttikaaren alta.

Ensimmäinen kilometri on enemmän tai vähemmän pujottelua, oman juoksulinjan ja -rytmin etsimistä, ohittelua ja ohitetuksi tulemista. Tärkeintä on pysyä rauhallisena eikä lähteä kiihkossa spurttamaan tai provosoitua siitä, että joku vähän hyppää tielle. Tiesin, ettei kannata katsoa kellosta vielä mitään tietoa tässä vaiheessa.

Puolentoista kilometrin kohdalla vilkaisin ensimmäistä kertaa kelloa. Jos tahti on alle 5:42 min/km, olen alle kahden tunnin vauhdissa. Se on pyrkimykseni. Kello näytti 5:25 min/km, joten alkumatka oli sujunut oikein hyvin. Mutta sitten piti katsoa heti perään uudelleen. Voiko syke pitää paikkaansa?

158 pbm. Ja näyttää pysyvän siinä. Menen siis koko ajan melkein sillä sykkeellä, joka on kymmenen kilometrin ennätysvauhdin viimeisellä kilometrillä ylämäen huipulla. Heinäkuussa Hämeenlinnan puolikkaalla syke pysyi ensimmäiset 10 kilometriä alle 145 bpm. Olin varma, etten tulisi jaksamaan näillä sykkeillä tätä vauhtia.

Vaan jaksoin kuitenkin, ainakin toistaiseksi. Syke näytti pysähtyneen tuohon 160-tasolle vaikka vauhti nousi vahingossa seuraaviksi kilometreiksi vähän liian korkeaksi (5:11, 5:17). Mihinkään ei sattunut ja hengittelin aika rauhallisesti tuttujen lenkkikilometrien vilistessä jalkojen alla. Luulen, että nimenomaan tuttu reitti rauhoitti hieman mieltäni ja pystyin keskittymään hyvään juoksuasentoon ja -rytmiin. Palasin aiempaan nopeuteeni ja suoritin sitä aika täsmällisesti seuraavat kilometrit (5:26, 5:27, 5:24, 5:25…).

Syke ei nouse, vauhti ei tipu

Stadionille tultaessa on 10 kilometriä takana. Kympille meni aikaa 53:57 mikä on oikein hyvä aika itselleni. Sykkeessä ei ollut tapahtunut suuria muutoksia (163 bpm) mikä antoi uskoa, että voisin kuitenkin selviytyä tästä lenkistä.

Olin etukäteen päättänyt, että pysähtyisin juomaan kaikille paitsi ensimmäiselle juomapisteelle ja joisin kävellen (en juosten), jotta oikeasti saisin juotavaa myös nieluuni enkä ainoastaan poskille ja hartioille. Varsinkin nyt kun vauhti oli hyvin alle tavoitteessa, otin juomapisteillä aina parikymmentä kävelyaskelta. Se ei näkynyt kilometrivauhdeissa sillä otin aina pienet spurtit (4:30 min/km) juoksupisteiden jälkeen.

Lyöttäydyin stadionin jälkeen erään vanhemman herran peesiin ja ensimmäistä kertaa sain vähän apua kanssajuoksijoista. On todella mukavaa juosta jonkun takana – varsinkin jos hän juoksee tasaista itselleni sopivaa vauhtia. Helpottaa kun ei tarvitse miettiä nopeuksia. Hänellä oli aavistus itseäni nopeampi vauhti (5:15), mutta koska se ei näyttänyt tuntuvan missään, päätin pysyä kintereillä seuraavat kilometrit (5:11, 5:14).

Muut hyytyvät, minä en

13 kilometrin jälkeen alkoi vauhti tuntua hieman hitaammalta ja katsoinkin kellosta, että nyt taivalletaan 5:39 min/km. Minulla ei ollut mitään syytä hidastaa, joten hylkäsin hyytyvän jänikseni ja päätin ottaa itsetuntopurskeen juoksemalla lujaa ohi.

Purske potkaisi kunnolla ja pääsin takaisin 5:15 min/km -vauhtiin. Juoksin jälleen yksin ja vilkuilin kelloa tämän tästä. Se olikin järkevää, sillä välillä vauhti oli jopa 4:40 min/km. En muista tunteneeni itseäni niin jänteväksi galessimaiseksi loikkijaksi kuin tuolla metsäosuudella. Syke oli löytänyt löytänyt uuden tason (170 bpm), mutta vaikka en ole ikinä juossut tuollaisella sykkeellä, se ei tuntunut missään.

Kävelin juomapisteet vaikka en olisi malttanut. Otin energiageelistä suullisen 10-15 minuutin välein. Hyvin meni alas vaikka aina ei ollut vettä jolla huuhdella. Näytin peukkua kannustajille ja hymyilin puistonpenkillä istuville vanhuksille. Laulelin jopa hiljaa joitain kertosäkeitä, joita soittolista tarjoili. Sain selkiä kiinni ja siitä voimaa.

Olin tarjota geelin yhdelle miehelle joka oli juossut tosi hyvin tähän saakka, mutta nyt selvästi kipuili. Onneksi en tarjonnut, kipuilisin itsekin kohta.

Viimeiset neljä kilometriä

Gasellin askeleet kostautuivat kahdella tavalla. Juoksin yksin ja pohkeessa alkoi tuntua krampin mahdollisuus. Varsinkin viimeisillä kilometreillä auttaa jos on joku jonka kanssa juosta. Nyt seuranani oli satunnaisia perheitä vaunulenkeillä ja iloisia pyöräilijöitä tutustumassa Pyhäjärven rantaviivaan.

En tiedä kuinka tietoinen päätös se oli, mutta 18. kilometrin vauhti oli tippunut, 5:44 min/km. Pohkeen tuntemukset lieventyivät hieman viimeisellä juomapisteellä, mutta kunnolla vetävää juoksua en uskaltanut enää ottaa.

Hetken kuluttua takaani tuli arviolta 60-vuotias mies, joka kysyi, että mitä aikaa tavoittelen. Kerroin, että 1:55 on tähtäimessä. Hän kysyi, että olenko pääsemässä siihen. Totesin olevani vielä, mutta se vaatisi varmaan hiukan kiristämistä.

”No kiristä sitten! Mä tulen peesiin”

Otin käskyn vastaan ja juoksimme peräkanaa seuraavan kilometrin 5:02 min/km. Vaikka jäljellä oli enää kaksi kilometriä en halunnut ottaa riskiä juoksemalla liian kovaa. Annoin miehelle ohituskaistaa vapaaksi ja tiputin oman vauhtini 5:25 min/km. Herran kanssa juostu kilometri painoi selvästi jaloissa ja vauhti tuntui hidastuvan edelleen.

Kello kuitenkin näytti edelleen ihan hyvää vauhtia, joten annoin mennä niin kuin hyvältä tuntuu. Sydän paukutti 173 bpm. Tiesin, että tulen juoksemaan hyvän ajan ja paljon alle tavoitteeni. Ajattelin ennen kisoja, että olisi hienoa juosta 1:58, mikä olisi minuutin verran parempi kuin heinäkuun Hämeenlinna. Mutta nyt 1:55 tulisi alittumaan selvästi. Olin jo voittanut.

Otin energiageelistä vielä suullisen vaikka en uskonut sen ehtivän enää vaikuttaa. Ehkä se imeytyisi suusta suoraan verenkiertoon ja saisin siitä vielä ylimääräisen potkun. Aloin laskea vasemman jalan askeleita ykkösestä kymppiin varmistaakseni hyvän rytmin ja keskittymisen. Jotkut pitkän kirin juoksijat alkoivat nostaa vauhtia jo 1,5 kilometriä ennen maalia.

Minulla ei ollut loppukiriin haluja, mutta tilaisuuden tullen en voinut kieltäytyä.

Laukonsillan taistelu

Puolimaraton päättyy Laukonsillan Ratinan puoleiseen päähän. Vastarannalla, noin sata metriä ennen siltaa kuulokkeista kajahti Wonderwall. Se oli hätkähdyttävää, sillä se on lopulta kaikkien aikojen paras biisi enkä toisaalta edes tiennyt sen olevan soittolistalla. Se oli vähän liian käsikirjoitetun tuntuista ollakseen edes totta, mutta sähköistyin aika tavalla. Hymyilin sillan kupeeseen kerääntyneille ihmisille ja näytin tuplapeukkuja takaisin yleisöön.

Jyrkkä käännös sillalle ja siinä me olimme kolmisin suoran alussa: minä ja toinen, arviolta ikäiseni mies sekä meitä nuorempi nainen. Mies oli läkähtynyt, naisella oli reipas askel. Jos tästä muodostuu kiri, mies tulee jäämään telineisiin. Ja sillä hetkellä nainen pinkaisi vauhtiin.

Lähdin perään, jälkikäteen katsottuna 3:40 min/km -vauhtia ja 182 bpm -sykkeellä. Olin kolme askelta perässä, sitten kaksi ja sitten melkein rinnalla yhden askeleen takana.

Jos nyt laitan kaiken peliin ja voitan, tuleeko siitä hyvä mieli? Ei, jos toiselle tulee huono mieli. Jos nyt laitan kaiken peliin ja häviän, tuleeko siitä hyvä mieli? Ei, jos laittaa kaiken peliin, silloin on parempi voittaa. Jos jatkan askeleen takana ja häviän, tuleeko siitä hyvä mieli? Minulla on jo nyt hyvä mieli ja kanssajuoksijalle voitosta tulee varmasti hyvä mieli.

Kirikaverini puoliso huusi sillan reunalla kannustushuutoja: jaksaa jaksaa, loppuun saakka! Silloin päätin, että minusta hänen voittonsa ei tule jäämään kiinni. Loppukiri juostaan yleisöä varten ja minulla ei tällä kertaa ollut yleisöä mukana. Tulin pari askelta hänen perässään maaliin ja jäin kuuntelemaan perässä seuraavaa kuulutusta.

Åberg, Arvi, maaliin ajassa 1:53:22

Vuoden takainen Tampereen tulos parani 14,5 minuuttia ja Hämeenlinnan tulos 6,5 minuuttia. Keskivauhti 5:23 min/km, keskisyke 161, kadenssi 172.

Opit

• Harjoitteluun pitää ottaa helppoja viikkoja, jolloin liikuntaa on tosi vähän. Luulen, että harjoittelukaudella syke ei noussut ylikuormituksen takia.
• Hyvä tankkaus ennen kisaa on ehdotonta.
• Riittävästi geeliä mukaan, jotta niiden kanssa ei tarvitse säästellä. Niitä voi naukkailla vaikka lumevaikutuksen vuoksi jos vatsa kestää.
• Vaikka syke nousee korkealle, siitä ei pidä huolestua. Jaksan juosta jos lisäenergiaa on saatavilla.
• Juomapisteet kävellen jatkossakin.
• Tuttu lenkki tuo turvaa.
• Vähemmän vaatetta olisi ollut ok. Nyt pitkähihaiset ja -lahkeiset.
• Ihmisten kanssa juttelusta voi saada voimaa. Ensi kerralla voisin kehaista tai kannustaa kanssajuoksijaa. Tai kiittää hyvästä etujuoksusta.