Mulla on ehkä vain puoli tuntia aikaa kirjoittaa tämä ajatus, mutta yritän ainakin. On kysymys tästä päivästä – tai ei oikeastaan juuri tästä päivästä vaan yleisesti tästä päivästä juuri tänä ajankohtana vuodesta. Siis koulujen päättäjäispäivästä. Jos menen suoraan asiaan, niin ajatukseni on, että tämä saattaa olla päivistä kaikkein parhain.

Viimeisimmästä koulujen päättäjäispäivästäni on 17 vuotta. Muistelin ensin, että siitä olisi 20 vuotta, mutta 2003 olikin se vuosi jolloin aloitin lukio-opinnot, ei se, jolloin valmistuin ylioppilaaksi. Se oli 2006. No, 17 vuottakin on jotain. 17 vuotta sitten olin noin 17-vuotias. Eli 18-vuotias. No mutta asiaan:

Tämä päättäjäispäivän hahmo, eli eräänlainen mielikuva tai stereotypia, eli yleistävä näkemys on todennäköisesti yksi yleisimmin jaetuista mielikuvista. Ihmisillä on varmasti vielä vahvempia mielikuvia esimerkiksi siitä, millainen on jouluaatto tai juhannus, mutta uskoisin näiden mielikuvien olevan ihmisten keskuudessa paljon erilaisempia kuin päättäjäispäivään liittyvät mielikuvat. En tiedä onko näin, mutta uskon näin.

En sano, että kaikki jakaisivat saman mielikuvan, joka minulla on. Joillekin päättäjäispäivä tarkoittaa yksinäisten kesäkuukausien alkua, ystävyyssuhteiden taukoamista tai katkeamista tai jopa hyppäämistä pois turvallisen yhteiskuntarakenteen huomasta epämääräisen ja ailahtelevaisen kotikaaoksen synkkään syliin.

Hesarissa oli tänään Fatim Diarran kirjoitus siitä kuinka valmistumispäivä ei ole kaikille helppo – esimerkiksi lukihäiriöiselle ja epävarmalle nuorelle, joka koki arvottomuutta opiskelemisen vaikeuden vuoksi.

Okei, nyt siihen varsinaiseen mielikuvaan, josta mun oli tarkoitus puhua:

Oli kyse mistä tahansa peruskoulun, ammattikoulun tai lukion vuosiluokasta, on viimeiset kaksi viikkoa ennen päättäjäispäivää enemmän tai vähemmän lätkyttelyä. Lötköttelyä, pötköttelyä ja kattoon räkimistä. Se on eräänlainen kesälomaan valmisteleva luiska, jonka olemassaoloa ei ole opetussuunnitelmaan kirjattu, mutta todellisuudessa se tapahtuu kaikkialla.

Pelataan pesäpalloa, käydään tutustumassa paikallisen uimarannan ekosysteemiin, järjestellään koulun kirjaston kirjoja, musiikkiin taipuvaiset treenaavat päätösjuhlan biisilistaa, palautellaan kirjoja ja välineitä ja niin edelleen. Ollaan koulussa, mutta ei oikeastaan tehdä enää mitään fiksua. Kerätään armo-opintopisteitä ja suoritetaan opinto-ohjaajan hihasta repäisemiä, keksittyjä korvauskursseja. Puuhaa puuhan vuoksi.

Kuinka hienoa olisi, jos työelämässä olisi käytössä samanlainen kesälomaluiska? Nyt on päin vastoin: deadlinet ovat kuin kiusaksi kasaantuneet lomaa edeltäville päiville ja on ikään kuin pakko tehdä suunnitelma X, projekti Y ja raportointi Z valmiiksi ennen lomalle lompsahtamista. Koska maailma saattaa päättyä kesän aikana.

Päättäjäispäivää edeltävinä päivinä on suunniteltu juhlavaatetusta. On käyty paikallisella Muotihuoneella ja K-Kengässä hakemassa tuoreet vermeet vikaan päivään. On laskostettu, silitetty ja kiillotettu. On mallailtu, soviteltu ja tultu siihen lopputulemaan, että tässä on parhaat pukimet päättäjäisiin. Ehkä on ostettu valkoinen hattu. Tai musta, niin kuin nykyään saatetaan tehdä.

Äidit ovat leiponeet voileipäkakkuja ja mansikkakermakakkuja. On ostettu Karnevaali-keksejä ja Dominoja. Isät ovat kiillottaneet lipputankoja ja ajaneet nurmikot. On lainattu naapurista valkoinen katos sateen varalle. Se on pystytetty. On tehty siivous, jota vasten on maksettu viikkorahaa, jolla on ostettu iso irtokarkkipussi. Tai siideriä.

Ja sitten koittaa se päivä. Tämä päivä. Kauluspaidan kaulukset silitetään vielä kertaalleen. Hiukset kammataan geelillä oikeaan ojoon. Mielikuvissa aurinko paistaa, mutta aamu on silti aavistuksen viileä. Nurmikon yökaste ei ole vielä kuivunut. Syreeni tuoksuu, vaikka ei tietäisi, että se on syreeni, joka tuoksuu.

Meillä koulut olivat kävelymatkan päässä, joten mielikuvissani kävelen. Jos muu perhe tulee koulujuhlaan, he tulevat hieman myöhemmin perässä. Koivun lehdet ovat vielä vaaleita ja välkehtivät hennossa tuulessa. Kukkakaupan pihassa on paljon autoja. Autojen sisällä on mustia pukuja ja tukkanutturoita.

Suvivirsi, ikonisin kesäkappale, siirtymän symboli ja suomalaisen luontosuhteen avausraita kajahtaa juhlasaliksi vihityn jumppasalin kovaäänisistä. Rehtori pitää arvokkaan puheen, jonka aikana harras ja liikuttunut yleisö hörähtää kahdesti kohteliaaseen ja kepeään nauruun. Stipendit jaetaan, muovitötteröön yksittäispakatut ruusut vaihtavat omistajaa. Viimeisiä katseita vaihdetaan ja yritetään vaihtaa.

Sitten kaikki on ikään kuin ohi. Tai ei kaikki, mutta se tuntuu siltä. Ja samalla kaikki on edessä päin. Ihan ensiksi ne voileipäkakut ja kirjekuoret – sitten kesä ja ehkä uudet kujeet. Maljojen nosto. Todistuksen esittely puutarhateltassa. Epämääräisten tulevaisuudensuunnitelmien hapuilu niistä kiinnostuneille. Potretit. Ensimmäisten vieraiden täytyy jatkaa seuraaviin juhliin. Kiitos hyvistä tarjoiluista ja kaikkea hyvää nyt sitten kesään.

Nopea laskutoimitus kirjekuorten saldosta. Valtaosa seteleitä, mutta joukossa on myös pari Sampo Pankin sekkiä. Pari paperirahaa puvun poveen ja kaverin juhlia kohti. Nahkalipokkaat pois ja koskemattomat lenkkarit jalkaan. Kiitos kaikille lahjoista, juhlakalu siirtyy tästä nyt ohjelmistossa eteenpäin, käykää santsaamassa kakkua. Sitä on vielä kaksi korkkaamatonta jääkaapissa.

On se upea päivä.

Avasin yhtenä päivänä, ehkä pari viikkoa sitten, tuvan ikkunan ja sieltä pöllähti syreenin tuoksu. Ei se ollut syreeni, joka kukki, mutta joku vastaaviin valkoisiin kukintoihin purskahtanut pensas taikka puu. Kutsuin vaimonkin tuoksuttelemaan tuota upeaa tuoksua. Siinä tuoksussa on kaikki olennainen: suvivirsi, koivun lehtien vimmattu vipatus sinitaivasta vasten, voileipäkakku ja laskostetut vaatteet.

Tuntuu vähän keski-ikäiseltä, mutta ei se haittaa.

Kaikkein parasta päivää, päättäjäispäivää, kaikille!