Ensimmäisenä päivänä hän loi blogin, toisena päivänä hän miettii, että mitä sinne kirjoittaisi. Miten sinne kirjoittaisi jotain sellaista, jolla olisi jotain merkitystä. Tietysti niin, että sillä olisi merkitystä itselleni, mutta myös muille. Katsotaan mitä tapahtuu, kun ei mieti mitä kirjoittaa.

Pitkä hiljaisuus.

Aivan! Pitkä hiljaisuushan voi olla kiusallista jos keskustelee jonkun kanssa. Joo. Ei oikein tiedä mitä sanoa ja yhtäkkiä päässä on vain ajatus: sano jotain, mitä vaan. Kiusallisuus kertaantuu sen mukaan kuinka paljon tilanne odottaa keskustelua olevan ja vielä sen mukaan kenen sitä keskustelua tulisi viedä eteenpäin. Tämä jännittävän kutkuttava tilanne onkin siinä mielessä jännä, että ensinnäkin on hankala selittää miksi jonkun seurassa hiljainen hetki on kiusallisempi kuin toisen ja toiseksi, miksi hiljaisuus havaitaan helpommin jonkun seurassa kuin jonkun toisen. Eihän sitä aina edes noteeraa että nyt on oltu aika pitkä tovi hiljaa.

Tunnistavatko keskustelun molemmat osapuolet hiljaisuuden tulleen ja tunteeko molemmat kiusallisuuden tunteen? Luulen, että ihmiset tunnistavat hiljaisuuden eri kohdassa ja ikävä tunne tulee eri voimakkuuksisena kummankin iholle. Tässä kohdassa ja mitä sen jälkeen tapahtuu, huomaan että ihmiset toimivat aika eri tavalla. Joku vaan miettii ja miettii, mitä sanoisi. Jos ajatusta kuvattaisiin siinä tilanteessa junana, se vaan puuskuttaisi itsestä pois päin ja pian näkyisi vaan taivaalle hiljalleen hajoava savupilvi. Puna hiipii kasvoille kun tajuaa että on viimeiset viisitoista sekuntia pohtinut junaa. Ja on tavallaan käyttänyt sen ajan todella huonosti, koska ei junasta voi alkaa, ainakaan tämä henkilö, puhumaan. Seuraavat viisi sekuntia kuluu siihen että tajuaa että pää on punainen ja hiki alkaa kohta valua. Seuraavat kymmenen pitkää sekuntia kuluu miettimiseen, miten tästä tilanteesta selviää yhtenä kappaleena. Nyt ei näy sitä savupilveäkään johon voisi tarttua. Ja tässä tilanteessa ei helpota yhtään jos on juuri puhuttu säästä.

Toinen henkilö osaa toimia tilanteessa vähän paremmin. Hän on joutunut vastaavaan tilanteeseen muutaman kerran aiemminkin. Hänet tunnetaan supliikkimiehenä /-naisena. Päällä on kuitenkin ikävä tilanne, kumpikaan ei sano mitään. Pitkä hiljaisuus. Tämä henkilö on kuitenkin varautunut ja psyykannut itsensä tällaisia tilanteita varten. Hän tietää että pakottamalla itsensä sanomaan jonkun sanan, on hänen pakko jatkaa puhumista jollain tavalla, koska vielä nolostuttavampaa, kuin olla hiljaa, on se, että sanoo jonkun sanan (esim ”nakki”) ja on sen jälkeen vaan hiljaa. Toki tiedän henkilöitä jotka voivat sanoa vaan ”nakki” ja olla sen jälkeen ihan niin kuin se olisi ollut aivan normaali keskustelun avaus. No kuitenkin, se miten tämä henkilö nyt murtaa hiljaisuuden syväjään on aloittamalla esimerkiksi ”Mites….?” tai ”Oletko koskaan…?” ja samalla hetkellä kun hän sanoo nuo sanat, hänen itsesuojeluvaistonsa astuu peliin, auttaa kuilun reunalla olevaa omistajaansa ja keksii loput sanat kysymyksen jatkeeksi.

Kolmas henkilö, hän joka ehkä sanoo vain ”nakki” ja tällä tavalla päihittää kiusallisen tilanteen aiheuttavan tuskaisen tunteen rinnassa, osaa toimia tilanteessa parhaiten. Hän on tilanteen yläpuolella ja katsoo sitä kuin tähystystornista, ylhäältä ja turvassa kaikelta pahalta. Kuitenkin häneltä jää huomaamatta uhkaavasti lähestyvä ukkosrintama joka tässä tapauksessa voisi kuvata sitä tunnetta, joka voi aiheutua siitä jos keskustelukumppani ei osaa reagoida tapahtuneeseen millään tavalla. Jännite ei siis purkaudu. Kolmas henkilö ei ole kuitenkaan luovuttaja-tyyppiä, vaan pitää mielen kylmänviileänä ja totetaa että ”tässä taitaa nyt olla vähän tämmöinen hiljainen hetki?” Näin pitkän lauseen sanottua, on taas molempien helpompi jatkaa normaalia keskustelua.

On olemassa vielä neljäs ja viideskin henkilö. Henkilö joka ei ole koskaan hiljaa. Hänen mielikuvituksensa ja muistinsa on niin hyvät että hänellä on kerrottavaa hyvin pitkäksi aikaa ja tarinoiden lopulta loppuessa, hän alkaa keksiä niitä. Ja sitten on vielä hän joka ei edes havaitse tällaisia tilanteita.

No miksi sitten jonkun seurassa pitkä hiljaisuus tuntuu eri tavoin kuin toisen seurassa? Ja miksi jonkun seurassa on hiljaisuus niin täydellisen hiljaista? Sitähän tässä piti pohtia.