Totaalinen romahdus. Bongaan nämä kaksi sanaa puhelimeni näytöltä. Ne sisältyvät viestiin ystävältäni. Ystäväni uuden elämän ensimmäinen, elämää itseäänkin suurempi, ongelma oli jyrännyt hänet, kiepauttanut hänet kuivausrummussa muutaman kerran ympäri ja jättänyt epätietoisuuden valtaan. Uusi koti olisi väärän sävyisine lattialistoineen ollut ”ihan fine”, mutta ongelma joka läimäytti kiiltävän valkoiset keittiön kaapiston ovet päin migreenistä kalloa, oli liikaa hänelle. Turva, jonka hän oli kuvitellut aina kulkevan hänen mukanaan, oli nyt jäämässä oven ulkopuolelle. Missä ovat elokuvaillat? Miten käy sunnuntaisten päiväunien? Miten tässä tilanteessa edes kuuluu toimia? Paniikki iskee, uusi koti tuntuukin yhtäkkiä kolkolta ja kylmältä kun totuus tulevasta alkaa paljastumaan. Sohva ei tule mahtumaan oviaukosta sisään. Se ei vaan tule mahtumaan uuteen kotiin.

Sohva oli hänelle tärkeä. Se oli valkoinen ja kuvasti elämän puhtautta ja auvoa. Se kuvasti rohkeutta. Koiran omistajan pahin pelko on valkoinen sohva. Ystäväni ylitti tämän pelon ja pystyi elämään vuosia suht normaalia elämää näiden kahden asian yhteisvaikutuksessa. Sohva oli vanhan kodin ja sitä myötä vanhan elämän keskipiste. Siinä hän vietti monta iltaa elokuvaa katsoen ja musiikkia kuunnellen. Sohva otti hänet hellään syleilyyn kun baari-illan jälkeen jalat eivät kantaneet kamariin saakka. Siihen pystyi aina luottamaan. ”Sohva tulee ainakin” hän päätti kun mietti mitä tavaroita uuteen kotiin viedään. Sohva on suuri ja ylväs kuin valkoinen ratsu joka vihreällä pellolla kohti vuoriston solaa laukkaa. Sola on nyt vaan liian kapea molempien kuljettavaksi. Mutta tiedättekö, sohvan kohtalo on omiaan kuvaamaan tätä tilannetta. Tarvittiin sohva, tämä vanhan elämän suurin materiaalinen symboli, jotta hän voisi ymmärtää ettei vanhasta elämästä voi saada kaikkea mukaansa. Elämä ei voi pysyä muuttumattomana muuttuessaan. Odottamattomia juttuja tapahtuu ja joskus on vain kohdattava tosiasiat. Se sohva ei tule mahtumaan sinne, paitsi palasina. Eikä nyt ole rikkomisen, vaan uuden luomisen aika.

”No, jos sohva ei mahdu, niin sohvatyynyt tulee ainakin”. Pala kerrallaan.

Tuli siinä sitten juteltua vähän järkeviäkin. Todettiin meinaan, että eihän se elämä sitten loppujenlopuksi ole kiinni siitä missä asuu, istuuko sohvalla vai sohvatyynyjen päällä, onko kaapinovet tyrmänharmaat vai tyylikkäät kiiltävät valkoiset tai peseekö pyykit omassa kylppärissä vai yhteisessä pesutuvassa. Elämässä ”onnistuminen” ja onnellisuus on enemmänkin siitä kiinni mitä sitä itse tekee. Siitä minkälaisia tarinoita saa aikaiseksi. Karjalaisen J lauleskelee Riisinjyvä– laulussaan ”mitä suurta olet tehnyt, mistä maailma sut muistais, joo”. Ei se tarkoita sitä että kaikkien täytyy tehdä jotain suurta suhteessa toisiinsa tai maailmankaikkeuteen, vaan sitä että tekee jotain suurta suhteessa omaan elämäänsä. Välillä täytyy tehdä jotain mikä aiheuttaa piikin omaan elämänviivaan. Itsehän viilsin pienenä veitsellä elämänviivani kämmenestä auki kun leikkasin lihapiirakkaa. Eiku eihän se tähän liity. Niin, elämänviiva, se on muussa tapauksessa vaan siinä kämmenessä. Ja kun sitä kädessä olevaa elämänviivaa lähtee oikein tosissaan tutkimaan, niin… no koitas mitä tapahtuu. Niin. Pää painuu alaspäin.

Eli jos mä nyt haluaisin tiivistää mun tämän päiväiset ajatukset niin ne menis jotenkin näin. Elämässä ei ole montaakaan tärkeää asiaa, mutta ne jotka on, on todella tärkeitä. Muut jutut on vähän höttöä ja hölötystä. Ne järjestyy tai on järjestymättä, mutta niiden olemassaolo tai olemattomuus ei varsinaisesti muuta mitään suurta. Ei siis kannata takertua johonkin sohva-asiaan vaan lähteä vaikka leffaan. Sitten on tämä itselleen elämisasia. Ei pidä elää elämäänsä suhteessa siihen missä asuu, siihen monelta pääsee töistä, eikä mihinkään muuhunkaan ”pikkujuttuun”. Kaikkia kivoja juttuja tapahtuu kun pukkaa veneeseen vähän vauhtia ja sitten vaan menee virran mukana. Ei mihinkään tuuliajolle, muttei satamasta satamaankaan!

Kevät tulee, sitä ei voi pysäyttää. Kevät tulee, valo kooman lävistää. Tiedän että ystäväni pääsee nopeasti yli tästä sohva-asiasta ja kerron sen hänelle. Uskon ja toivon hänen ymmärtävän kun sanon että nyt on kyse pienestä asiasta ja että kaikki menee vielä ihan hyvin. Ulkopuolisen silmin sitä joskus näkee asiat tarkemmin ja jopa uskoo tietävänsä paremmin mitä toiselle kuuluu. Voi olla ihan hyvä välillä kysyä ystäviltä myös että ”mitä mulle kuuluu?”