”Tänään tulee hyvä keikka” me päätettiin eilen yhdessä kun lähdettiin Hämeenlinnasta kohti Karkkilaa. ”Kolme vuotta siihen sitten menikin” totesi takapenkille istahtava kitarasankari. Tuli vähän naurettua. Matkat keikkapaikoille on aina hyviä. Siinä tulee sovittua viime hetken muutokset, joita kukaan ei kuitenkaan enää muista kun tilanne on päällä. Sitten yritetään sopia vähän biisijärjestystä, mikä kuitenkin hajoaa jo ensimmäisen biisin jälkeen. Ja hyvä niin, parempi mennä fiiliksen mukaan. Jokainen laittaa vuorollaan omia lempikappaleitaan soimaan ja muut yrittää ymmärtää mikä tässä biisissä pitäis niin kun kolahtaa. Todettiin että se on jännä asia, että vaikka itsestä tuntuu että tämähän on maailmankaikkeuden paras ja hulluin biisi, muut katsoo sua suu auki ja miettii että mikä juttu tässä nyt on. Ei ole huonoa musiikkia, on vain vääränlaisia tunnetiloja, sanoin joskus.

Se on monesti niin pienestä kiinni onko keikka onnistunut vai ei. Kitaran soundi on vähän liian bassoinen, laulussa ei erotu tarpeeksi s-kirjaimet tai bassorumpu ei ole tarpeeksi muhkea. Sitten kun osuu oikeanlainen laulu kohdalle, ei niillä ole mitään merkitystä. Kun pääsee oikeanlaisen tunteen sisään soittaessa, ei ole oikeastaan väliä miltä ne soittimet kuulostaa eikä sillä kuinka monta ihmistä on kuuntelemassa. Monesti yllätyn keskinkertaisen keikan jälkeen tulevista suosionosoituksista. Lähimenneisyydessä olin soittamassa pienessä yksityistilaisuudessa, jossa eräs herra kuunteli koko kolmituntisen settini selin minuun päin, kerran näyttäen peukkua. Ajattelin että olikohan se ainoa biisi joka upposi. Herra lähti kotiin ennen keikan loppua ja huomasin että hänellä on jotain sanottavaa kun hän käveli ulko-ovelle päin. Jatkoin soittamista, mutta lopetin laulamisen ja katsoin häntä kysyvästi. ”Uskomaton keikka” hän totesi. Hämmennyin, mutta osasin onneksi sanoa ”kiitos”.

Eilinen keikka kuului sarjaan ”keskinkertainen”, vaikkakin olin kyllä todella hyvillä fiiliksillä aika ajoin. Puolessa välissä keikkaa mietittiin mitä sovittiin kun tänään tänne lähdettiin. Todettiin että ”hyvä keikka” meni jo siinä ekan biisin aikana. Onneksi osataan nauraa itsellemme ja hyvinhän kaikki meni. Pääsin ensimmäistä kertaa laulamaan haitarisäestyksen päälle. Olavi Uusivirtaa ja Elton Johnia. Räppäsin myös vähän. Yhden Coca Colan voimalla keikka venyi liki viisituntiseksi. Lopussa kuultiin todella erikoinen versio Hurriganesin Roadrunnerista. Sen jälkeen pieni yhteenveto illan tapahtumista ja tulevien tapahtumien sopiminen.

Puoli neljältä yöllä makasin sohvalla kolmeen vilttiin kääriytyneenä. Katulamppu häikäisi, mutta en jaksanut nousta enää siirtämään verhoja. Vanha kaappikello nakuttaa laukkaavassa tahdissa, se häiritsee. Korvissa vinkuu yhtä ja samaa nuottia. Isäni rannekello oli jossain lähettyvillä, se piippaa kerran aina tasatunnein. Tiesin että kello on neljä, kun se piippasi ensimmäisen kerran. Mietin siinä kohtaa että olisiko kuitenkin pitänyt ajaa kotiin, nukkuisin nyt omassa sängyssäni. Päässä pyöri illan tapahtumat. Selasin puhelimella Facebookkia ja luin sähköposteja. Aurinkomatkat lähetti matkavahvistuksen Madeiran reissua varten aamuyöllä. Kello piippasi taas, kello on viisi.

Kun päähän tulee ajatus että ei taida uni tulla, se ei lähde hirveen helposti pois. Jaksoin keskittyä lampaiden laskemisessa kymmeneen aidan yli hyppäävään lankakerään saakka. Tiedän että aurinko nousee kolmen tunnin päästä ja sitten on ihan turha yrittää enää nukahtaa. Tiedän myös että talossa herätään ennen kahdeksaa, joten jos haluan nukkua hiljaisuudessa, on aikaa noin 2,5 tuntia. Kunnes kello piippaa. Se on kuusi ja en ole nukkunut yhtään. Tässä vaiheessa se on jo ihan sama mitä tekee. Tulevien päivien väsymystä ei pääse enää pakoon. Luovuttaminen unen saamisen suhteen tuo pienen helpotuksen ja huomaan rauhottuvani hetkeksi. Yritän pitää ajatukset poissa kunnes huomaan että se on yllättävän rasittavaa. Selaan puhelimella uutisia. En jaksa keskittyä, katselen vain kuvia. Tajuan ettei tämä ole hirveen fiksua, joten laitan puhelimen pois ja pään takaisin tyynyyn. Samalla hetkellä kello piippaa. Seitsemän.

Alan odottamaan milloin väki herää. Puolen tunnin päästä hiljaiset askeleet laskeutuvat alakertaan. Masentavaa on, kun huomaa että joku herää ja itse ei ole edes aloittanut nukkumista. Vaihdan sänkyä, menen hiljaisempaan huoneeseen siinä toivossa että saisin edes hetken nukuttua. Katson puhelimen kelloa vartin yli kahdeksan ja mietin pitäisikö vaan nousta ja luovuttaa. Mietin että silmät kiinni lepääminenkin voi auttaa vähän paremmin jaksamaan tulevan päivän joten yritän vielä. Kohta avaan silmät ja tajuan nähneeni unen pätkän äsken. Helpotus. Olen siis nukkunut ainakin vähän. Katson toiveikkaana kelloa, se on vähän yli yhdeksän.

Aamupalaksi purkka ja sitten roudaamaan soittokamat pois keikkapaikalta. Laulaja kyytiin ja kotia kohti. Matkalla käydään vielä läpi eilinen keikka. Mikä meni pieleen ja missä onnistuttiin. Päätetään ottaa opiksi jostain, mutta unohdetaan se jo seuraavaan keikkaan mennessä. Mutta ei se haittaa, tunne on tärkein. Muistellaan lämmöllä eilen lavalla vierailleita tähtiä. Lautalla, Rolling in the deep ja Under the bridge. Kiitos niistä huikeista versioista!

Ei ole hyvää keikkaa, on vain oikeanlaisia tunnetiloja.