Kun kitaran kanteen lyö soiton aikana kämmensyrjällä ja sormenpäillä, saa aikaiseksi rumpukomppia muistuttavan rytmin. Se luo niin soittajaan kun kuin yleisöön grooven tunteen ja musiikista tulee tanssittavampaa ja taputettavampaa. Eilen pääsin seuraamaan kahden kitaranhakkaajan taiturointia Savoy-teatteriin.

Yhdeksän vuotta sitten kansasilainen Andy McKee koki oman elämänsä tuhkimotarinan ladatessaan Youtubeen kitaravideon. Drifting –video lennätti siltä istumalta nuoren miehen esittelemään erikoislaatuisia soittotaitojaan ympäri maailman. Miehen kolme kuuminta kitaravideota hallitsivat hetken aikaa rinnakkain Youtuben podiumia. Omien sanojensa mukaan tämä video muutti hänen elämänsä:

Kappale kuultiin luonnollisesti eilenkin syntymäpäivälahjaksi saamassani konsertissa. Reilun tunnin settiin mahtui niin herran omaa tuotantoa kuin covereita esikuvaltaan Michael Hedgesiltä ja esimerkiksi Toto:n Africa.

Voisi ajatella, että pelkällä kitaransoitolla ei voi valloittaa maailmaa – ettei se riitä kiinnostamaan ihmisiä. Kitaristi ilman laulajaa tai bändiä on kuitenkin aika yksin hulppeidenkin soittotaitojensa kanssa. Yllätyksekseni sali oli melkein täynnä hyvin erilaisia ja -ikäisiä kuuntelijoita. Ja kun laulumelodia, rummut, basso ja pianosoolot soitetaan yhdellä kitaralla, ei kitaristi olekaan enää niin yksin.

McKeen lämmittelijänä toimi vähintään yhtä taitava Petteri Sariola. Andy pyysi itselleni entuudestaan tuntemattoman, omia 31-vuotissyntymäpäiviään eilen viettäneen kitarataiteilija Sariolan lavalle kutsuen miestä planeetan kovimmaksi fingerstylistiksi. En osaa varmaksi sanoa, mutta mies kyllä teki hyvin suuren vaikutuksen.

Sariola on McKeen lailla päässyt kiertämään laajalti maailmaa kitarakotelonsa kanssa. Erityisesti Japanissa miehen erikoisia keikkoja tunnutaan arvostavan. Mutta niin arvostettiin eilen Savoyssakin. Pitkäksi venyneet aplodit eivät meinanneet päästää pääesiintyjää lavalle. Tästä kaverista puhutaan ehdottamasti liian vähän.

Sariolan settiin kuului yhtä lailla omia instrumentaaliralleja ja laulullisia versiointeja – kuten WHAM!:n Wake me up before you go-go, mutta se minkä varaan koko show rakentuu, on tarinat.

Laulunsanojen puuttuessa taiteilijat käyttivät hyväkseen kitaran virittämiseen kuluvan ajan tarinoiden. Andy alusti kappaleita kertomalla miksi hän on tehnyt sen, minkälaiseen muistoon se liittyy ja kenelle se on omistettu – kahdelle pojalleen, nuoruuden esikuvilleen tai ystävänsä menehtyneelle lapselle.

Petteri kertoi välispiikeissään siitä, miten hän on musiikillisesti päätynyt soittamaan siihen tilanteeseen missä on nyt – Savoyn lavalla, ilman bändiä, kitaraa lyöden.

Hän kertoi myös Savoyn tärkeydestä. Sariola kävi tässä teatterissa edesmenneen isoisänsä, kanteletaiteilija Martti Pokelan kanssa kuuntelemassa musiikkiesityksiä ja kerran isoisä oli sanonut Petterille, että jonain päivänä sinä olet tuolla lavalla. Eilen syntymäpäivänään hän oli ensimmäistä kertaa yksin Savoyn stagella. Tilanteen herkkyys loisti miehen silmistä.

Tunteellisuus on sanattomuudesta huolimatta vahvasti läsnä molempien herrojen soitannassa. Lyriikat on osittain kerrottu virityksen aikana ja soitanta antaa kuulijalle alustan, johon hän voi itse kuvitella mitä lauluntekijän mielessä liikkuu. Ei jäänyt epäselväksi miksi jonkun kappaleen nimi on Kaikki äidistäni tai Rylynn. 

Sanoisinkin, että herrojen McKee & Sariola tarinoiden voima mullisti mieltäni vielä teknistä taitavuutta enemmän. Parhaiten jäivät mieleen Andyn onnellinen katse ja ylpeä hymy kun hän sai mestariteoksen kerta toisensa jälkeen päätökseen, Petterin sydämellinen kiitollisuus siitä että saa kiertää kitaran kanssa maailmalla ja poskipäiltä hattuun pyyhityt kyyneleet.

Kitaransoitolla ei ehkä voikaan valloittaa maailmaa – hyvillä tarinoilla voi!