Innostukseni valkoviinejä kohtaan on varsin nuori. Koska en osaa kuvailla, saati valita itselleni sopivia valkkareita, päätin lähteä Viini, Ruoka & Hyvä Elämä -messujen päätöspäivälle ja pyytää asiantuntijoita analysoimaan makuaistiani.

Hain maistelulasini ja riensin tutkimaan vielä hiljaisen messukeskuksen herkuista notkuvia pöytiä. Sunnuntaiaamu ei liene suosituin viininmaisteluaika, hyvä niin, sillä ehdin haalia paljon tietoa viinitietäjiltä. Koska olin liikkeellä autolla, olin pakotettu maltilliseen maistelukuponkimäärään. Onnekseni maistattajat lähtivät makuanalyysiini täysillä mukaan ja pääsin nautiskelemaan viinejä vähän jokaista -periaatteella.

Ensimmäisen kojun valkkarit purskuttelin pelkästään asiantuntijan johdatuksella. Hän valitsi viinit, minä kerroin mikä oli hyvää ja hän kertoi lopputuloksen: Makumieltymykseni oli hänen mukaansa puolikuiva, aika lailla hedelmäinen ja vähän hapokas. Kevyt ja hedelmäinen Riesling Muehlforst Lieu-dit otti tässä vaiheessa kärkipaikan, mutta jäi sittemmin koko kisan keskivaiheille.

Heti ensimmäisen maistelun jälkeen ymmärsin, miten viinimessuilla kuuluisi käydä ja miten siis tulen seuraavina vuosina siellä vierailemaan: Perjantaina kuoharit, lauantaina valkkarit, sunnuntaina punkut ja maanantaina vapaata töistä. On siellä sen verran paljon niitä viinejä. Ja kivaa!

Toisella tiskillä hörppäsin kulauksen mm. pirskahtelevaa Pino Pino Vino Frizzantea, joka oli skumppamaisuudessaan ehdottomasti liian outo. Kerroin kaipaavani valkoviiniltä maun tasapaksuisuutta, täyteläisyyttä ja pehmeyttä. Koska en kyennyt puhumaan viini-ihmisten omaa kieltä, turvauduin musiikillisiin termeihin; diskanttiin, keskitaajuuksiin ja bassoon – ja yllätyksekseni minua ymmärrettiin. Eräänlaisesta harmoniasta tässäkin on kyse.

Toisen tiskin voittaja oli Quomo Organic. Ulkoa päin se oli luomua rumassa hanapakkauksessa, mutta pehmeän ja hentoisen makeutensa ansiosta Quomo päätyi koko kisan kolmossijalle. Hanapakkauksiin liittyvän asenneongelmani vuoksi Quomo tulee kuitenkin todennäköisesti jäämään pullotovereidensa varjoon. Jos ei sitten tule vaikka karahvin kautta juotua.

Seuraavaksi minut vedettiin hihasta tiskille, jonka olin jo useaan kertaan ohittanut. Myyntipuhe ei ollut otollisin sekä äyriäisiä että kuivia valkkareita pelkäävälle untuvikolle: ”Tää sun on pakko maistaa, ihan rutikuiva ja valittu monta kertaa rapujuhlien kingiksi.”

Totesin ennen maistamista lasi huulillani että Chateau de la Jaubertie Blanc on todennäköisesti jotain aivan muuta, kuin olin tullut hakemaan. Viiden sekunnin kuluttua olin täysin eri mieltä. Rapuviini kiilasi viinilistani kärkeen kruunautuen lopulta hopeasijalle. Ihmeellistä, että vain kaksi grammaa jäännössokeria sisältävä Jaubertie ei kiristänyt naamaani kitkerään solmuun vaan oikein mairean makeaan hymyyn.

Seuraavalla tiskillä osasin kertoa haluavani jotain kuivan ja puolikuivan välistä, hapokasta ja hedelmäistä. Ystävällinen viiniasiantuntija ehdotti taas että maisteltaisiin useita. Huomaisin kuvailevani viinejä tässä kohtaa sanoilla peruskäsitys mummolan tuoksusta ja kuivunut, rapsakka omenankuori. Runollisuuden lisääntyessä joka sydämenlyönnillä lasiini kaatui lopulta se, mitä olin messuille tullut hakemaan: Uusi lempivalkkarini,

Kühling-Gillot Oppenheim Riesling Trocken.

Jatkoin matkaani viimeisten drinkkilippujen poltellessa taskunpohjalla. Viimeisellä kojulla maistelin vielä Wolfbergerin rieslingejä, mutta niistä pistesijoille pääsi enää rypälesekoitus Wolfberger (W)³. 

Neljäntoista valkoviinin jälkeen voin iloisesti todeta raottaneeni hieman valkoviinisimpukan kuorta ja löytäneeni sen sisältä ainakin yhden helmen. En edelleenkään voi sanoa olevani varma siitä mistä elementeistä valkkarissani pidän, mutta olen ainakin lähempänä ymmärrystä.

Mielenkiintoisen viinikokemuksen lomassa söin myös muhkean palan pizzaa, uusin Viini-lehden tilauksen ja ostin kotiinviemisiksi suklaata, kahvia, hilloa ja salamia. Siinäpä messut minun makuuni!