”Mä piiputan. Mä en niinku enää vaan jaksa”, sanoo ystäväni. Hän rullaa kalliolaisen kaksion lattialla lihaksiaan auki pötkylällä, jossa on pieniä verenkiertoa stimuloivia nupukoita ja kertoo, että treeneissä on viime aikoina meinannut kunto loppua.

”Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä toisin”, hän sanoo poimiessaan vuorokäsin kuvitteellisia marjoja asunnon lattialta. Kädet venyvät ja olkavarret lämpenevät, arvoituksellisen tunnelman viimeistelee PlayStationista helähtelevä seesteinen jazz. On perjantai ja olen päättänyt viikonlopun aikana ujuttautua ystäväni pään sisään, ottaa pari valokuvaa ja kirjoittaa hänestä blogiin.

Se, mitä sille kuntoasialle sitten pitäisi tehdä, selviää parin tunnin kuluttua, hapenottokykytestissä. Testissä, jonka tarkoituksena on juosta niin kauan kuin vain mitenkään pystyy. Välillä mitataan verestä laktaatit ja välillä tungetaan jotain analyysisuppiloa suuhun. Kone piirtää viivoja joiden perusteella kuntotohtori sitten osaa kertoa mitä pitäisi syödä, miten liikkua ja kuinka paljon.

”Mut siis mennäänkö tässä ihan pyörtymiseen saakka”, kysyn valmentajalta. ”Joo, mutta sen takia Koivumäki laitetaan valjailla kiinni kattoon. Jos se tipahtaa, niin se ei ainakaan mätkähdä leuka edellä telineisiin”. Okei, okei. En käsitä miksi joku haluaa tehdä itselleen tällaista perjantai-iltana, kun voisi yhtä hyvin nauttia kotona lasin viiniä ja rentoutua.

Katson ihmeissäni spaghettisilla jaloilla juoksumatolla kirmaavaa ystävääni, joka ei raportin mukaan hengittänyt testin viimeisen minuutin aikana oikeastaan lainkaan. Siitä huolimatta matto hänen jalkojen alla rullasi 13km/h. Pakonomaiset hengitysäänet kaikuvat betonisen jumppasalin nurkista kun valmentaja kertoo, että vielä pitäisi 20 sekuntia jaksaa. Jaksaa jaksaa. Tuolta hukkuminen varmaan kuulostaa, ajattelen.

”Sun maksimikunto tuli tossa kohtaa vastaan ja samalla kalorien kulutus kääntyi laskuun. Taisit mennä itkuraivolla sen jälkeen, onneks ei tullu sydäriä”, toteaa valmentaja ihmetellessään tuloksia telkkarin ruudulta. Niinpä, onneksi ei. Itse olen tottunut siihen, että maksimi on maksimi.

”Jotkut tykkää täyttää sudokua, mä tykkään urheilla”, sanoo ystäväni kun lähdemme ajamaan takaisin itäiseen kantakaupunkiin.

Tässä kohtaa olin varma, että Koivumäen tarina olisi tarina epähelsinkiläisestä periksiantamattomasta urheilijasta – kamppailijasta, jonka kehossa on muskeleita kahden miehen edestä – nyrkkeilykengistä, kuravedestä, Kalliosta ja kallionseinämästä. Kirjoitin jopa yhden otsikkoehdotuksen muistiooni: Mies, marjanpoimija.

Sitten kun hän seuraavana päivänä alkoi pelkääjän paikalla kertoa mikä elämässä oikeasti on tärkeää, ymmärsin että tarina kyllä kertoisi lihaksista, mutta ennen kaikkea yhdestä erityisestä – sydämestä. Koivumäki alkoi nimittäin puhua automatkalla ystävyydestä.

Se oli jossain Keimolanportin Nesteen kohdalla kun hän totesi, että ”mä olisin kyllä valmis tekemään mun ystävien puolesta, tota, aika paljon. Ne on yks oleellinen syy miks mä täällä oon.” Keimolanportilta Renkoon kuuntelin tarinoita ystävyyden merkityksestä. Se kertomus jatkuikin sitten iltaa pitkin yöhön, tuvan pöydän ääreen ja saunan lauteille.

Tarina alkoi varmastikin siitä, kun hän kertoi kuinka yksinäistä yksilöurheilu voi nimensä mukaisesti joskus olla. ”Kyllä mä tarvisin välillä tsemppaamista, ei se oo joka tiistai niin helppoo lähtee yksin tekemään jalkatreeniä”. Ei ole joukkuekavereita samalla tavalla kuin vaikka jalkapallossa.

Niin, vaikka en itse urheilusta mitään tiedäkään, niin kyllähän siitä sanotaan että se on sellaista arjen ajatusten sivuun laittamista ja stressin poistamista. Silti, vaikka nyrkkeilysäkkiin voi varmasti sen isoimman kiukkunsa hakata, ei se puhumista voita. Tämä ajatus kuuluu myös Koivumäen puheista.

”Mä nautin siitä kun joku kaveri tulee kylään ja voidaan saunoo ja jutella pitkään. Tai siitä kun on stressiä töistä ja joku tulee vaan nopeestikin piipahtamaan ja saa hetkeksi ajatukset muualle. Siitä, että ravintolassa kokki ja viinimestarikin on ystäviä ja tulee halaamaan ja siitä että voi aamulla 7.32 laittaa jonkun ihan pölhön viestin kaverille ja se vastaa takaisin jotain ihan yhtä pölhöä.”

Hänen monet tarinansa kertovat, että ystävyys on parhaimmillaan sellaista johon ystävykset voivat aina tukeutua ja johon pystyy itsekin antamaan tukensa. Niin, että molemmat uskaltautuvat ylpeytensä takaa vuoroin avun pyytäjäksi ja toisaalta kykenevät kuuntelemaan hiljaa. Ja joskus pakottamaan toisen puhumaan.

Saadakseni hyvää materiaalia tähän tarinaan, kysyn miten hän kuvailisi itseään ihmisenä. ”Toi on vaikee kysymys” hän toteaa, eikä vastausta tule. Kerron esimerkkinä mitkä asiat voisivat kuvata itseäni ja mitä kysymykselläni tarkoitan: renkolainen, trubaduuri, bloggari, viininmaistelija. Kysyn uudelleen, ”Kuka sinä olet?”.

”En mä oikeastaan ole mitään”, sanoo Koivumäki hetken pohdinnan jälkeen ja perustelee yllättävän vastauksensa kutakuinkin näin: Ei se mua määrittele missä asun, vaan se mitä teen. Eikä oikeastaan sekään mitä teen, vaan kenen kanssa teen. ”Taidetaan keskustella taas ystävyydestä?”

Niinhän me taidettiin. Hän määrittelee siis itsensä suhteessa muihin ihmisiin. Hän on jotain – suhteessa ystäviinsä. Hän välittää ihmisistä. Paitsi kerrostalon pihalla, missä hän ulkoiluttaa koiraansa kapinallisesti pelkässä kylpytakissa. Siellä hän ei välitä kenestäkään. ”Koska se on mun piha siinä missä kaikkien muidenkin, eikä kellään oo siihen mitään sanottavaa.”

Koska tarpeenani on alkuperäisen ajatuksen mukaisesti jollain tavalla määritellä hänet tämän viikonlopun päätteeksi, päädyn siihen lopputulemaan että Iikka Koivumäki on ihmisenä luultavasti epähelsinkiläinen, taatusti tarinankertoja, mutta ehdottomasti eniten ystävä.