Vuoden viidennellä viikolla kävin kirjastossa, lamppuostoksilla, Tampereella, Edinburghin muistoissa ja sukuloimassa. Näistä ne perinteeksi jo muodostuneet viikon viisi pointtia koostuvat.

1. PIRKKO Saision uusin kirja, Mies ja hänen asiansa, on erinomainen nide. Se on murahteleva, pelokas ja itsepetoksen kyllästämä panoraama narsistisen juristimiehen mielenmaisemasta. Huumori kukkii kauniisti päähenkilön kömpelyydessä – kotisohvalle oman sammumisensa lavastamisessa ja baaritiskillä itkun pidättelemisessä.

Mies, jonka ajatuksia kirja viikon ajan observoi, huomaa maanantain hesarista vanhan ystävänsä kuolinilmoituksen ja alkaa tunteellisessa, pikkuhiljaa pirstaloituvassa mielentilassa pohtia omaa menneisyyttään. Asiat menevät heti ensi metreiltä oudoiksi ja loppuviikosta kaikki on sekaisin.

Olen tutustunut Pirkkoon aiemmin vain Kansallisteatterin näytelmäohjausten kautta, mutta jos muut opukset ovat samaa tasoa kuin tämä uusin, tulee kirjastohyllyn Saisio-rivi todennäköisesti koluttua kokonaisuudessaan läpi. Olen vaikuttunut.

2. OSTETTIIN lamppuja. Ostohetki sijoittuu kylläkin viime viikolle (sunnuntaille), mutta tein päätöksen, että summeerausjulkaisun jälkeiset tapahtumat voidaan listata seuraavan viikon summeeraukseen vaikka ne olisivatkin tapahtuneet edellisen viikon aikana, eli esimerkiksi sunnuntai-iltana.

Sistustuslamput, joissa on sellaista sikkuraa loistimina, ovat kyllä hienoja. Ja kun se varsinainen kupoli on vielä keltaista lasia, niin tulee aika tunnelmallinen tunnelma. Näkisin, että tällainen sisustuslamppu voisi olla vaikkapa oikein kiva tupaantulijaislahja. Siitä vinkki talteen.

3. WONDERWALL on yksi kaikkien aikojen kovimmista kappaleista. Olen tykännyt siitä ensikuuntelusta alkaen. Ainakin haluan ajatella niin. En oikeasti muista, milloin kuulin sen ensimmäisen kerran.

Olen soittanut sitä kitaralla melkein siitä lähtien kun olen osannut soittaa kitaraa. Oikeasti opettelin ensin soittamaan tuiki tuiki tähtönen, mutta korostaakseni sitä kuinka aikaisessa vaiheessa Wonderwall tuli elämääni, sanoin kuten edellä sanoin.

Keikoilla se on usein illan päättävä biisi. Tosin usein jätän sen ihan viimeiseksi hätävaraksi – jos nuotit ja muistikuvat biisien kulusta loppuvat kesken, voi aina sanoa soittavansa ihan ehdottomasti viimeisen biisin, Oasiksen Wonderwallin.

Onhan Wonderwall kaltaisteni trubaduurien toimesta viimeistä nuottia myöten puhkitulkittu kappale, mutta ei se vähennä sen jokakertaista ainutlaatuisuutta kun sen pääsee juopuneelle pubikansalle rallattelemaan.

Pari vuotta sitten odottelin Ilonan koripalloharjoitusten päättymistä edinburghilaisella jazz-klubilla. Edessäni oli pieni lasi punaviiniä ja seuranani vain muutama kaltaiseni alkuillan yksinäinen jatsaaja.

Ghambers Streetin The Jazz Bar sijaitsee maan alla, joten matkapuhelinverkon kantamattomissa tuli keskityttyä vain ja ainoastaan käsillä olevaan aperitiiviin ja euforiaan.

Trubaduuri tuli ensimmäisen settinsä päätökseen ja kertoi pitävänsä tauon. Kiskaisin lasin pohjalta helmen huiviin ja haahuilin baaritiskille, minne soittaja oli siirtynyt nojailemaan. Heitin parhaalla skottiaksentillani helout ja kysyin mahtaisinko rohjeta soittovuoroa anelemaan.

Trubaduuri innostui ajatuksestani, mutta halusi ensin tietää minkä biisin minä esittäisin. En keksinyt sillä hetkellä mitään muuta, kuin Wonderwallin.

”Wonderwall on vähän hankala jazz-klubille”, hän totesi arvioivaan sävyyn. ”Se on just hyvä, mä soitan sen jatsahtavasti”, sanoin ja kipusin kitaran varteen.

Kerroin yleisölle tulleeni Suomesta varta vasten soittamaan tämän biisin tälle klubille ja töräytin Wonderwallin niin jazzahtavasti kuin kehtasin. Sain isot aplodit, vedin rotsin niskaan ja poistuin katseiden saattelemana.

Mistä tämä nyt tuli mieleen? No, Esa Saarisen tämänviikkoinen luento oli nimeltään Wonderwall.

4. ”KOKONAISVALTAINEN hyvinvointi synnyttää paremman suorituskyvyn”, aloitti Pekka Pohjakallio puheensa keskiviikkona Tampereella. Pohjakallio on high-tech -insinööri ja luovan ajattelun konsultti. Pääsin kuulemaan hänen puhettaan työn vallankumouksesta, kiireen selättämisestä ja ilon johtamisesta.

Hyvien näkökulmien seasta tuo aloituslause – Kokonaisvaltainen hyvinvointi synnyttää paremman suorituskyvyn – jäi kaiken jälkeen päällimmäisenä mieleen. Se on toisaalta hyvien aloituslauseiden tarkoituskin, jäädä mieleen.

Lausahduksesta heräsi eräs ajatelma, jota olen viljellyt viimeiset vuodet omana oivalluksenani, vaikka tosiasiassa sen on varmuudella keksinyt moni muukin, ja luonut sille todennäköisesti jonkun nimenkin.

Ajatus lähtee siitä, että ihmisellä on stressi. Se on liiallisina annoksina hankala tilanne – ei tunnu hyvältä. Ihminen on stressaantuneena siitä hassu, että sen sijaan, että hän tekisi enemmän asioita, jotka vähentäisivät stressiä, hän vähentää niiden asioiden tekemisen, tai jopa lopettaa kokonaan niiden tekemisen.

Esimerkiksi: Me tiedämme, että liikunta auttaa ajatusten jäsentelyyn, hyvin nukkuneena hommat luistavat sujuvammin ja keho toimii paremmin kun syö hyvin. Stressaantuneena ihminen lopettaa ensin liikunnan, alkaa nukkua vähemmän ja lopulta syö pelkkiä hampurilaisia. Järjetöntä.

Näkökenttä alkaa supistua juuri siinä kohtaa, kun pitäisi alkaa nähdä laajemmin, mahdollisuuksia. Evoluutio voisi katsoa peiliin.

On oivallisesti todettu, että kulttuuri on sitä, mitä ihmiset tekevät stressattuina. Eli se käytös, jota ihminen tai ihmiset alkavat toteuttaa positiivisen tai negatiivisen stressin kohdatessa, paljastaa vallitsevan kulttuurin todellisen luonteen – sen miten asiat oikeasti ovat.

Miten todellista luonnettaan, henkilökohtaisia stressinalaisuudessa toimimisen tapojaan voi treenata? Uskon, että ainakin kahdella tavalla voi.

Ensinnäkin luomalla stressittömään elämään rutiinit, jotka on mahdollista esimerkiksi aikataulullisesti säilyttää myös silloin, kun stressi iskee. Eli vaikka kalenteroimalla vapaavyöhykkeitä, kuten lounas- ja kahvitunteja, päivien sisään ja harjoittelemalla niiden systemaattista hyödyntämistä stressivapaalla ajalla.

Toisaalta kun stressi iskee, pitämällä kaikin voimin kiinni niistä rutiineista. Vaikka olisi mikä. Tähän toiseen neuvoon en itsekään pysty, joten sinänsä jännä neuvo.

Yhtä kaikki, kokonaisvaltainen hyvinvointi synnyttää paremman suorituskyvyn. Se kai tästä pitäisi edelleen vain jäädä mieleen.

5. LAUANTAI kuljettiin kokolailla sankassa sumussa. Oli sukulointipäivä. Varsinais-suomalainen maisema näytti paremmat puolensa, piti pysähtyä pariin otteeseen kuvaamaan.

Hyvinvointia, helmikuun alkua ja erinomaista sunnuntaita toivottaen,

Arvi