1. KOHTAAMINEN: ARVOA
Istuin parvekkeelle johtavilla portailla työpaikan ylimmässä kerroksessa, junaradalle antavien suurten ikkunoiden alla. Runsas sade valui paksuina noroina pitkin lasia niin, että niistä näki juuri ja juuri läpi.
Keskustelin työkaverini kanssa arvoista. Emme niinkään yrityksen arvoista, vaan omistamme.
Olimme saaneet eteemme listan asioita, joita ihmiset yleensä arvostavat. Listalla oli esimerkiksi terveyteen, menestykseen, omaan ajatteluun ja ympäristöön liittyviä arvoja, joista sai valita itseään eniten puhuttelevat.
Sitten niistä juteltiin. Tuntui saavutukselta pusertaa itsestään muutamassa minuutissa ne asiat, jotka merkitsevät enemmän kuin muut asiat. Piti kiinnittää todella paljon huomiota siihen, aiheuttaako tämä arvo aidon tunnereaktion vai onko se jonkinlainen imagoarvo.
Siis, arvostanko minä oikeasti tällaista asiaa elämässäni tai itsessäni, vai haluaisinko vain näyttäytyä sen kaltaisena tyyppinä, joka arvostaa tiettyjä asioita.
Olen onnellinen käymästäni keskustelusta siihen johtaneen antoisan itsetutkiskelun vuoksi, mutta erityisesti sen vuoksi, että sain kuulla miltä puheeni kuulostaa toisen ihmisen korviin. Työkaverini tehtävänä oli nimittäin kertoa mitä hän kuuli minun sanovan.
Puheestani nousi kolme keskeistä asiaa:
Tahto olla huomattu ja hyväksytty
Tahto olla paras ja onnistua
Tahto vaikuttaa ja auttaa
Ne jäivät mietityttämään. Kun asiaa kotimatkalla pohdin, löysin yhteyden monesti täälläkin viittaamaani tuttuun käsitteistöön: ihmisen psykologisiin perustarpeisiin – yhteisöllisyyteen, kyvykkyyteen, hyväntekemiseen ja vapauteen. Siinähän ne periaatteessa ovat, ne arvot. Vähän toisin sanoin sanottuna.
Aika hyviin keskusteluihin sitä saattaa ihan yhtäkkiä ajautua, jos pystyy olemaan toisen seurassa rehellinen.
2. KOHTAAMINEN: YSTÄVÄLLISYYTTÄ
Tykkään erityisesti niistä työkavereista, joilla on aikaa jäädä aamukahvin lomaan rupattelemaan kuulumisia. Sellaisista, jotka eivät ensimmäisinä kuulumisinaan kerro kiireestä tai työmäärästä, vaan jostain mielenkiintoisesta, ajankohtaisesta jutusta.
Tällä viikolla 3/3 yrityksistäni päästä tällaiseen kahvikuppikeskusteluun tuotti miellyttävän tuloksen. Tuli juteltua ulkomaanmatkoista ja kesälomista, mutta tuli juteltua myös sellaisista työjutuista mitkä eivät olisi muuten edenneet tai tulleet ilmi, jos tällaista vapaamuotoista keskustelua ei olisi ollut.
Kiitos sinulle, joka päätit ottaa kuulokkeet korviltasi jutellaksesi kanssani.
3. KOHTAAMINEN: RAUHAA
Seuraan Facebookissa Trainers’ Housea. Olen tämän vuoden aikana laittanut merkille, että yrityksen markkinointi on muuttunut aika paljon. Se on nykyaikaistunut, lisännyt imua ja alkanut tuottaa mainoksen katsojalle, siis minulle, arvoa.
Käytännössä arvo näkyy itselleni ilmaisten webinaarien muodossa. Tutut konsultit juttelevat minulle arki-iltoina itselleni tärkeistä aiheista, kuten johtamisesta, myymisestä tai vuorovaikutustaidoista. Ja mikä parasta: vastikkeetta.
Keskiviikkoiltana seurasin Marc Moberin esitystä vaikuttamisesta. Marc aloitti juonnon hyvin valmistautuneen oloisena ja kertoi miten hän tulee johdattelemaan liki 800-henkisen virtuaaliyleisön vaikuttamisen syövereihin seuraavan tunnin aikana.
Kahden minuutin jälkeen videoyhteys hävisi. Eikä se lopulta enää palannut.
Videokuva on aika olennainen juttu tällaisissa verkkoluennoissa. Ei vähiten sen takia, että Marcin esitys nojasi aika paljon fläppitaululle piirrettyyn kaavioon, jota on hankala lähteä selittämään jos toinen ei sitä näe.
Marc piti kuitenkin ammattimaisesti tilanteen näpeissään. Hän pahoitteli kuvaongelmaa, toivoi että kuulijat jaksaisivat pysyä linjoilla ja lupasi selittää piirtämänsä asiat niin hyvin kuin vain oli mahdollista, jotta pystyisi toimittamaan sen minkä oli luvannut.
Sitten hän ryhtyi tarinoimaan vaikuttamisen parhaista käytännöistä. Mielenkiintoista ja toden totta tarkkoja näkökulmia siihen miten vaikutusyritys rakennetaan. Itse kiinnitin kuitenkin melkein koko tunnin huomiota siihen, miten Marc hoitaa tämän poikkeustilanteen, kuvaprobleeman.
Ja se itse asiassa oli vielä parempaa antia kuin varsinainen asiasisältö.
Marc toimi hyvin rauhallisesti, panikoimatta ja hermostumatta. Hän huomioi ensimmäisenä, että miltähän tämä näyttää kuuntelijoille ja katselijoille. Sen sijaan, että mies olisi alkanut kiukutella oman esityksensä menevän pilalle, hän kysyi tuotantoryhmältä, että kuuleeko yleisö silti.
Ei se ole olennaista miten saa itsensä pelastettua tilanteesta, vaan miten saa tilanteen pelastettua toiselle ihmiselle.
Kiinnitin huomiota siihen, miten Marc ja tuontantoporukka keskusteli ongelmasta. Vieritettäisiinkö ongelma palveluntarjoajan tai kameran syyksi? Verhottaisiinko ongelma tuotantoryhmän taidottomuuteen vai yritettäisiinkö keksiä nopeasti jokin hätätie ulos kasvojen menetyksen pelossa? Keskeytettäisiinkö show?
Näin ei tehty, vaan ongelmasta keskusteltiin niin kuin se oli.
Video ei näy, emmekä oikeastaan tiedä mistä se johtuu. Kokeilemme erilaisia vaihtoehtoja ja sillä välin käymme tätä asiaa läpi pelkästään äänen kanssa.
Jossain vaiheessa tuotantoryhmästä kerrottiin että mobiilisovellusta käyttämällä kuva näkyy. Siirryin sovellukseen suunnilleen siinä vaiheessa kun Marc oli juoksuttanut 8 vaikuttamisen vipua minulle sokkona.
Koska loppuun oli jäänyt aikaa, hän kävi läpi vaikuttamisen keinot sellaisessa tilanteessa joka tapahtuu yllättäen, spontaanisti. Niin kuin tässä webinaarissa. Sääntöjä oli kolme:
Rauha
Toinen ensin
Ole ja puhu totta
Tosiaan, hän toimi juuri noin – rauhallisesti, huomioimalla kuulijat ja olemalla rehellinen. Hän siis todisti asiaansa samaan aikaa kun selitti sitä.
”Tuntuihan se tietysti ikävältä”, Marc sanoi lopussa pahoitellessaan vielä videokuvatilannetta. ”Olisihan se ollut kiva, että se olisi näkynyt. Senkin takia, että tämä oli minun ensimmäinen webinaarini.”
Kadehdittavaa kylmähermoisuutta.
4. KOHTAAMINEN: POSITIIVISTA PALAUTETTA
Aamukaffet on jokapäiväinen 15 minuutin päivän käynnistävä palaveri, jossa keräännymme Skypeen tiimini kanssa keskustelemaan milloin mistäkin. Joskus yhteisestä työhön liittyvästä haasteesta ja joskus viikonloppusuunnitelmista.
Perjantaina pääsin linjoille 2 minuuttia myöhässä ja tarinointi oli jo hyvässä vauhdissa. Siellä luetaan ilmeisesti jonkinlaista asiakaspalautetta, huomasin. Se oli pitkä palaute ja kävi nopeasti selväksi, että kyseessä on todella positiivinen palaute, jonka joku yrityksemme asiakasrajapinnassa työskentelevä henkilö on saanut.
– – palvelu oli erittäin asiantuntevaa, rentoa, hauskaa, asiakasystävällistä ja huomaavaista – –
Tänään vuorossa ollut puheenjohtaja luki palautetta hartaasti ja me muut kuuntelimme. Hän vahtoi palautteensaajan nimen ettemme voineet heti tietää kenelle se oli kohdistettu. Lukeminen kesti useita minuutteja, sillä asiakas halusi kertoa tarkkaan mikä kohtaamisessa oli onnistunut.
– – ymmärrän vaikeuden lukea salamannopeasti jokaista asiakasta, mutta sinä pystyit siihenkin – –
– – olisin varmaan ostanut sinulta koko liikkeenne, jos olisit sitä huomannut tarjota – –
Pitkä palaute tuli lopulta päätökseensä ja puheenjohtaja kysyi meiltä muilta, että jos tämä palaute olisi tullut jollekin omalle tiimiläiselle, miten olisimme käyneet sen läpi hänen kanssaan. Aika positiiviseen sävyyn tietysti, olimme yhtä mieltä.
Palaverin lopuksi puheenjohtaja paljasti kenen saama palaute tämä oli.
”Tämän tarinan päähenkilö on muuten Arvi. Ja vuosi on 2010.”
Jotkut yksittäiset sanat saivatkin yhtäkkiä muistamaan tuon palautteen seitsemän vuoden takaa. Ja muistamaan sen hyvän fiiliksen kun tämä palaute jaettiin itseni lisäksi kaikille kollegoilleni.
Laadukkaasti ja ajatuksella annettu positiivinen palaute voi jatkaa antamistaan vielä pitkän ajan takaa. Kannattaisikohan sitä antaa itsekin enemmän?
5. KOHTAAMINEN: UNELMOINTIA
Keskustelen säännöllisesti tiimiläisteni kanssa kahden kesken. Keskusteluiden pääajatuksena on, että työkaveri, jonka kanssa keskustelen, saa tukea ja rauhallisen ajan ajatteluun. Ajattelun keskiössä on erilaiset tavat kehittää itseään ihmisenä.
Torstaina vastapuoli istui kotitalonsa patiolla ja minä omassa tuvassani. Molemmilla oli yllään aivan kirkkaan sininen ja pilvistä puhdas taivas.
Hän halusi jutella unelmoinnista – että miten siinä voi kehittyä.
En minä tietenkään tiedä miten unelmoinnissa voi kehittyä, mutta jos juoksijana voi kehittyä juoksemalla ja sellon soittajana soittamalla selloa, ajattelin että unelmoimaan voi oppia miettimällä jotain mitä ei vielä ole olemassa – siis unelmoimalla.
Unelmointi on siitä tärkeä taito, että mitä paremmin osaa kertoa jostain tulevaisuuden tapahtumasta, sitä varmemmin saa muut pinnistelemään ja ponnistelemaan sitä kohti, ja sitä tarkemmin jotain sen kaltaista tulee myös tapahtumaan.
Kun näkee mielessään sen, minkä haluaa oikeasti nähdä tapahtuvan, on sen tavoittelu huomattavasti helpompaa.
Puhuimme tulevaisuusajattelun yksityiskohdista. Siis siitä, miten tarkkaan unelmaa pitäisi pystyä kuvailemaan. Ajattelen yksityiskohdat tärkeinä unelmoinnissa. Ei tarvitse osata kuvailla koko visiota yksityiskohtaisesti, se ei ole olennaista. Olennaista on mielestäni osata kuvailla visiotaan vaikka ihan muutaman sekunnin tilanteiden kautta, mahdollisimman tarkasti.
Yritän demonstroida sen mitä tarkoitan kahdella erilaisella lomaunelmalla.
1. Olisipa hienoa mennä Alicanteen. Rannalle, aurinkoon, nauttia, käydä museoissa, syödä hyvää ruokaa, rentoutua ja kävellä vanhassakaupungissa.
2. Olisipa hienoa mennä Alicanteen. Istua kadunvarsiravintolassa, jossain vanhankaupungin kuumissa uumenissa. Tasapainoilla rottinkituolilla ikivanhan mukulakivetyksen päällä – välillä siemaillen jääpalojen viilentämää Rieslingiä ja napostella tulisia tapaksia. Antaa ajatuksen harhailla jännittävän dekkarin juonenkäänteissä, torikauppiaiden puheensorinassa ja pulujen pulputuksessa. Ei olisi mihinkään kiire.
Unelmointi on muuten sellainen taito, jonka osaajaa ei robotti hetikohta syrjäytä. Kannattaa siis unelmoida!
Kaikkea hyvää ja sunnuntaita,
Arvi
ARVI 