Yllättävän paljon asioita tapahtuu vuoden aikana. Yllättävän suuri osa niistä tapahtumista on tallautunut muistikerrostumien alle ja uhkaa maatua mullaksi, unohtua. Kaikkea ei voi millään muistaa.
Työ
Tiskien laittaminen on täysin kommunistinen ajatus jo lähtökohtaisesti. Ikään kuin meillä kaikilla olisi muutenkaan samat velvollisuudet – miksi tiskikoneen täyttäminen olisi jotenkin erilainen asia? Annetaan sitten saman tien kaikille saman verran palkkaa.
Tällä viikolla joogassa venyteltiin niskaa ja hanuria. Se oli kuin olisi pulahtanut vastavalutettuun steariinialtaaseen. Aivojumit avautuivat ja pakarat paukkuivat.
En heti keksi huvittavampaa näkyä Rengon pimenevässä illassa, kuin itsensä Prahan matkalla turvottanut kolmekymppinen toimistotyöntekijä yrittää hanuri pystyssä saada itseään metso-asanaan vai mihin lie.
Joogamatto kaalini alla makasin, hiljaa tuhisin ja silmät suljettuina kuuntelin rauhalliseen äänensävyyn lausuttuja ohjeita nostaa vuoroin jalkaa, vuoroin kättä. Viidentoista muun renkolaisnaisen hento ähellys sekä tietoisuus itsestäni oudoissa asennoissa romuttivat ajoittain keskittymiskykyni, enkä ainakaan näin ensimmäisellä kerralla kyennyt irtautumaan kehostani.
Tykkään erityisesti niistä työkavereista, joilla on aikaa jäädä aamukahvin lomaan rupattelemaan kuulumisia. Sellaisista, jotka eivät ensimmäisinä kuulumisinaan kerro kiireestä tai työmäärästä, vaan jostain mielenkiintoisesta, ajankohtaisesta jutusta.
Ainoa asia mitä sään suhteen voi nyt tehdä, on ymmärtää ja hyväksyä se. Ja tietysti kerrospukeutua. Yritän: 5 syytä miksi se oli hyvä asia, ettei kesä alkanut vielä tällä(kään) viikolla.
Niin, kuuntelisinko mielummin laineen liplatusta, vai katselisinko horisonttia? Luopuisinko musiikin kuuntelemisesta ja kitaran soitosta vai kirjoittamisesta ja lukemisesta? Mitä keskustelusta jäisi uupumaan jos se tapahtuisi viittoen tai kirjoittaen? Mitä tapahtuu tunnelmalle, jos on aina hiljaista? Mitä jos ei näkisi muiden hymyilevän?
