Turun ja Barcelonan terroristi-iskut herättivät luonnollisesti monenlaisia ajatuksia tällä viikolla, surullisuudesta omiin matkamuistoihin. Näin lomalla oli aikaa pohdiskella erilaisia myötäilmiöitä, joita tällaisilla teoilla on – ja suhtautumistani niihin.

1. Uhrien valokuvaaminen ei tunnu hyvältä

Eri sosiaalisiin medioihin jaetut videot, niin La Ramblalla makaavista elottomista ihmisistä kuin Turun torilla hengestään kiinni taistelevista puukotuksen uhreista, ovat herättäneet omaan silmääni paljon keskustelua. Näyttäisi siltä, että keskusteluosakkaat jakautuvat aika tasaisesti yhteisymmärryksen molemmin puolin.

Ensimmäisen mielestä uhrin yksityisyyttä tulee kunnioittaa ja sivullisten tulee ensisijaisesti auttaa heitä, tai sitten poistua paikalta, mikäli apua ei enää tarvita.

Toisen mielestä kuvamateriaali voi auttaa poliisia rikoksen selvittämisessä ja lehdistöä sen uutisoinnissa. Tämän toisen mielestään elämme nykypäivän sosiaalisessa mediassa, eikä tällaisten tapausten valokuvaamista ja videointia oikein voi estääkään.

Se on selvää, ettei sitä voi estää. On myös mahdollista, että palvelut ja teknologiat kehittyvät niin, että kriisiviestinnästä ja -kommunikoinnista tulee jollain tavalla yhä helpompaa. Jossain tilanteessa siitä voi tulla jopa palkittavaa.

Voi myös olla, että jossain tilanteessa uhri saattaisi sitä itsekin haluta, esimerkiksi jonkinlaisen viestin välittämiseksi omaisilleen. En osaa millään tavalla samaistua kyseessä olevaan kriisitilanteeseen, mutta voisin kuvitella, että mikäli jonkun viestin lähettäminen silloin olisi mahdollista, se tulisi hyödynnettyä.

Vaikka itsekin kävin katsomassa heti ensimmäisten uutisten jälkeen #Barcelona:lla mitä kuvia ja videoita paikalla olleet ovat julkaisseet, niiden katsomisen jälkeen tuli tunne, että minun ei kyllä olisi tarvinnut nähdä tätä.

Tiedonjanon ja mässäilyn raja heiluu siirtymisen merkiksi. En pidä siitä.

2. Pahan valjastaminen omaksi eduksi ei tunnu hyvältä

Se näyttäytyy politiikkana siinä missä muutkin lausunnot, kun kansanedustaja tai muu mielipidevaikuttaja alkaa suunnata terroristi-iskusta aiheutuvaa vihaa, katkeruutta ja pelkoa suuntaan, joka tukee hänen agendaansa.

Se, että tällainen itseä hyödyttävä ajatus on ensimmäinen, joka ihmisellä tulee mieleen, kertoo paljon hänestä ihmisenä.

Ei se laitonta ole. Eikä niitä asioita pidä jättää sanomatta, mitä oikeasti kokee tärkeiksi, mutta poliittiselle puheelle löytyy varmasti paikkansa sen jälkeen kun omaiset ovat saaneet nukkua edes yhden yön yli.

Opportunisti repii viimeisiä arkkeja kunnioituksen rullasta. Toisaalta, hopeareunus on siinä tunteessa, kun hän pytyllä huomaa että paperi on loppu.

3. Oman käden oikeus ei tunnu vieläkään hyvältä

Istuin perjantaina taksissa matkalla Helsinki-Vantaalta Espooseen. Kuten lauantaihesarin taksien laadunvalvontaa käsittelevästä jutusta käy ilmi, taksikuskeista on moneksi – tälläkin kertaa kuljettajan paikalla istui ainutlaatuinen vanhaherra.

Taksikuskin mielestä esimerkiksi YK:n syytön, kunnes toisin todistetaan – kansalaisoikeus on naurettava. Jos hänen kotiinsa murtaudutaan, niin hän aikoo hakata pesäpallomailalla tunkeutujan luut niin pieniksi palasiksi, ettei pienemmiksi saa.

Hän nosti esiin Orimattilan vuoden 1997 turkistarhatapauksen, jossa viisi eläinaktivistia olivat saaneet juosta tarhaajan hauleja karkuun. Aktivistit tuomittiin 4 kuukaudeksi kotirauhan rikkomisesta ja tarhaaja sai puolentoista vuoden tuomion törkeästä pahoinpitelystä.

Taksikuski näki tämän suurena vääryytenä.

”Kyllä pitää itse saada rangaista, jos verekseltään kiinni saa, ei se poliisin kutsuminen niitä minkkejä takaisin tuo”, hän vouhkasi.

”Tuoko haulikko”, kysyin.

Mielestäni tällainen ajattelu on yksi niistä asioista mitä terroristi terrorisoidessaan toivoo. Sekasortoa, kaaosta, sitä että ihmiset hyökkäävät toisiaan vastaan sillä mitä käteen tarttuu.

On selvää, että on hankala sanoa, miten kukin itse suhtautuisi jos suuri vääryys koettelisi ja pahantekijä olisi kädenmitan päässä. Sen varmaan tietää vasta siinä tilanteessa.

Näkisin kuitenkin, että ainakin siihen asti kannattaa uskoa poliisiin, oikeusjärjestelmään tai vaikkapa karman lakiin, mutta ei lyödä ketään takaisin. Ei puukolla, eikä pesäpallomailalla.

Toivottavasti emme ole menossa sellaiseen suuntaan. Se, että pahantekijä joutuu vuosiksi tai vuosikymmeniksi vankilaan, menettää vapautensa ja joutuu pohtimaan katumusta, on toistaiseksi mielestäni paras vaihtoehto rangaistukseksi.

4. Se, että tämä ei yllätä, ei tunnu hyvältä

HS:n haastattelemat muutamat Barcelonassa asuvat ja töitä tekevät suomalaiset kommentoivat torstain ja perjantain iskuja odotetuiksi. ”Nyt se sitten tapahtui” ja ”oli vain ajan kysymys”.

Ihan puun takaa iskut eivät varmasti tulleet kenellekään, tai sitten on ollut tynnyrissä. Eivät ne tulleet itsellenikään. Ei kukaan niitä aktiivisesti odota tai ennusta, eikä välttämättä edes pelkää, mutta yllätyksestä ei enää ole kysymys.

En tiedä miten tällaisessa tilanteessa ulkopuolisen kuuluisi toimia. Kirjoittaa surunvalittelut Twitteriin, vaihtaa väliaikainen profiilikuva Facebookiin vai jakaa uutisia omissa feedeissään?

En tiedä, mutta huomaan ainakin juuri näiden reagointien vähentyneen.

Se saattaa johtua paheksunnasta, jonka Facebookin profiilikuvan vaihtajat ovat viimeisissä katastrofeissa kohdanneet. Heitä on moitittu, että profiilikuvan vaihtaminen ei auta mitään, tai se on tekopyhää jos seuraavaksi päivittää statuksena sienimetsässä ison kanttarellisaaliin kanssa.

Tai sitten se saattaa johtua siitä, että iskujen kauhistuttava ja toimeenpaneva vaikutus vähenee. Ruhjeet eivät näytä niin pahoilta arpeutuneella iholla?

Mietin, tuleeko jossain vaiheessa sellainen aika, että suhtaudumme Euroopassa tapahtuviin iskuihin yhtä pienin otsikoin, yhtä turtuneena ja arkipäiväisenä kuin suhtaudumme vaikkapa Lähi-idän vastaaviin.

Ensimmäinen reaktio on, että toivottavasti emme. Mutta mitäpä jos sen vuoksi kiinnostus myöskin hyökkäämiseen vähenisi? Mitä jos meidän tulisi reagoida entistä vähäsanaisemmin, jotta emme antaisi terroristille hänen niin paljon haluamaansa huomiota?

5. Betoniporsaat pysyvinä katukoristeina ei tunnu hyvältä

Tiedän, etteivät ne ole katukoristeita, vaan ne suojelevat väkijoukkoon ajavilta rekoilta. Väkijoukon suojeleminen rekalta tuntuu hyvältä ja betoniporsaat tehokkaalta ratkaisulta. Niissä on vaan oma harmillinen haasteensa.

Ne ovat isoja. Niin kuin niiden toki kuuluukin olla. Mutta ne ovat samalla erittäin näkyvä muistutus siitä, miksi ne ovat siinä. Ja kun ne eivät ole siinä, ajatus niistä on edelleen siinä.

Kun näkee kypärin ja suojakilvin varustetun poliisijoukon, ei ensimmäinen ajatus ole, että täälläpä on turvallista. Sitä on heti valppaampi. Ja kun siirtyy alueelle, jossa niitä poliiseja ei enää ole, ei olo muutu turvallisemmaksi. Miksei täällä ole poliiseja?

Se on vähän sama betoniporsaan kanssa.

Ne ovat lopulta myös tehottomia. Ne suojelevat niitä paikkoja, joita päätämme suojella, mutta ei niitä, joita emme päätä tai joita emme muista. Ne myös suojelevat meitä ainoastaan kulkuneuvoilta, jotka muuten ajaisivat siitä missä betoniporsas on. Eivät muilta.

Mietin miten rakentamisessa, kaupunkisuunnittelussa tai tapahtumien järjestämisessä voitaisiin ottaa turvallisuus uudella tavalla huomioon. Niin, että turvallisuus voisi olla arkipäiväistä, itsestäänselvyydessään huomaamatonta ja vaikkapa hienosti suunniteltua siinä missä muukin muotoilu.

Toivoisin, että yhä useampi yritys haluaisi olla turvallisen tulevaisuuden innovoijana edelläkävijä ja että turvallisuudesta, oli kyseessä sitten rikollisuuteen, onnettomuuksiin, työhön, liikenteeseen tai tietoon liittyvästä turvallisuudesta, tulisi tavoiteltava arvo.

Toivoisin kovasti, että betoniporsaasta ei tulisi väkijoukkoon ajavien rekkojen symbolia.

---

Rauhallisempaa sunnuntaita,

Arvi