Ai mitäkö suomalaisuus minulle merkitsee?

Ryhmä muodostuu helpommin sellaisista yksilöistä, joilla on samankaltainen arvomaailma ja ajattelutavat, kuin sellaisista yksilöistä, joilla ne eroavat kovasti toisistaan.

Ei ryhmän jäsenten tietenkään tarvitse kaikista asioista ajatella tai tuntea samalla tavalla. Riittää, että he ajattelevat ryhmän olemassaolon kannalta tärkeistä asioista samalla tavalla.

Ajatellaanpa vaikka lapsia, jotka keräävät jääkiekkokortteja. Kuuluin sellaiseen ryhmään, kun olin ala-asteella. Tämän ryhmän muodostumiseen riitti yhteinen mielenkiinto jääkiekkokortteja kohtaan. Kaikki ryhmän jäsenet ajattelivat, että ”keräilykortit on jees” ja näin syntyi ryhmä.

Vaikka ryhmään kuuluminen tuntui silloin kivalta, ei keräilykorttiryhmän olemassaolo ei ollut maailmankaikkeuden kannalta kovin merkityksellinen. Ei se ollut välttämätöntä edes minulle yksilönä. Erilaisia ryhmiä syntyi jatkuvasti, ja samalla mahdollisuuksia kuulua niihin.

Kun yksilöiden välille syntyy monipuolisempia kiinnostuksen kohteita, ryhmän merkitys sen jäsenille kasvaa. Taitaa olla niinkin, että henkilökohtaisen kiinnostuksen kasvaessa ja kiinnostuksen syiden lisääntyessä, ryhmään kuuluminen tuntuu yhä tärkeämmältä.

Ajatellaanpa vaikka nuoria, jotka soittavat bändissä. Kuuluin sellaiseen ryhmään ensimmäisen kerran, kun olin ylä-asteella. Tällaisen ryhmän muodostumiseen ja toisaalta yhdessä pysymiseen vaikutti yhteisen kiinnostuksen lisäksi tahto luoda jotain uutta yhdessä. Sen lisäksi siihen vaikutti tähän tiettyyn ryhmään kuulumiseen liittyvä hieno status.

Ryhmään kuuluminen oli nyt jo paljon merkityksellisempää, siihen vaikutti useampia asioita. Vaikka kiinnostus jonain hetkenä väheni vaikkapa kitaran soiton harjoittelua kohtaan, ryhmän jäsenyys, bändiläisen identiteetti, jaksoi kantaa tuon suvantovaiheen yli.

Kun ajan kuluessa yhteisen tekemisen visio alkoi kadota näkökentästä ja kun harjoittelun mielenkiinto hiipui, laimeni status siinä samassa. Ei soittajan status ole mitään, jos ei soittoa tapahdu.

Koko komeus kuihtui kuihtumistaan, kunnes kupsahti. Myöhemmin vastaavanlaiset yritykset ovat lopulta kokeneet enemmän tai vähemmän saman kohtalon.

Yhteinen kiinnostus musiikkia kohtaan ei riitä pitämään ryhmää kasassa loputtomasti. Täytyy olla muitakin yhteisiä intohimoja.

Ryhmä, oli se iso tai pieni, voikin lakata olemasta, mikäli yksilöiden päämäärät, pyrkimykset, tavat, asenteet ja motivaatiot vaihtelevat kovasti toisistaan. Ja varsinkin, mikäli ryhmän perustamisen kuohuntavaiheessa syntyviä ristiriitoja ei kyetä ratkaisemaan.

Kuohuntavaihe on se vaihe, kun ensimmäiset riidat, kriisit, taiteelliset erimielisyydet syntyvät tai kun ryhmään kuuluvat yksilöt alkavat tutustua toisiinsa muutenkin kuin ryhmän jäseninä ja löytävät fundamentaaleja asenne-eroja.

Kaikki ryhmät eivät tosin pääse edes kuohuntavaiheeseen saakka. Ne voivat olla hetken ilmiöitä, jotka syntyvät ja lakkaavat olemasta tiettyinä aikoina tai tietyissä paikoissa. Sellaisessa tilanteessa ryhmän muodostumiseen ei tarvita kuin yksi, mutta tärkeä yhteinen asia.

Joissain tilanteissa isotkin ihmismassat voivat muodostaa ryhmiä, vaikka heidän henkilökohtaiset päämäärät tai tavat olisivat aivan päinvastaisia. Monellakaan henkilökohtaisen elämän merkityksellisellä asialla ei ole merkitystä esimerkiksi silloin, kun joukko joukko jalkapallofaneja kerääntyy katsomaan yhteisen suosikkijoukkueensa peliä.

Tilapäinen ryhmä ja voimakas yhteenkuuluvuuden tunne muodostuvat yksilöiden välille vaikka he eivät tunne toisiaan. He tunnistavat itsessään ja toisissaan hetkellisesti voimakkaana näyttäytyvän intohimon ja muodostavat vahvan rintaman vastajoukkuetta vastaan. He kokevat olevansa yhtä ja halaavat toisiaan.

Tällainen ryhmä, riehakas fanilauma, on olemassa yhtä asiaa varten eikä sillä oikein ole mahdollisuuksia pärjätä missään muussa ympäristössä, kuin missä se on luotu ja missä se luontaisesti elää, eli vaikkapa siellä stadionilla.

Kun ryhmä vietäisiin pois stadionilta ja yksilöt riisuisivat ryhmää symboloivat paidat, huivit ja lippikset, alkaisi muodostua pienempiä ryhmiä niiden yksilöiden välille, jotka tunnistavat toisissaan jotain muuta yhtenäistä. Sen jälkeen pienryhmät alkaisivat taistella toisiaan vastaan ja lopulta nekin hajoaisivat takaisin yksilöiksi.

Se on toisaalta ihan luontaista. Asioiden, kuten erilaisten ryhmien, luontainen taipumus on hajota. Se on entropian laki. Entropia tarkoittaa asioiden luontaista pyrkimystä kohti epäjärjestystä ja sitä lakia noudattavat melkein kaikki maailman systeemit.

Jotkut ryhmät kuitenkin porskuttavat menemään, vuodesta toiseen. Ne eivät murru, vaikka sisäiset ristiriidat ja näkemyserot tuntuvat joissain kohdin ylitsepääsemättömiltä. Hyvä ryhmä onkin luonut tällaisten tilanteiden varalle normit, eli säännöt, joiden mukaan toimitaan missäkin tilanteessa.

Normit voivat olla kirjoitettuja tai vain kollektiivisessa ymmärryksessä olevia sanomattomia sääntöjä. Olennaista on, että niitä noudatetaan ja että valtaosa ryhmästä voi hyväksyä ne joka päivä. Järjestys, systematiikka ja kurinalaisuus ovat parhaimpia keinoja ehkäistä entropiaa.

Mitä vahvemmat normit, sitä vahvempi ryhmä.

Kansalaisuus, ainakin suomalaisuus näin omasta näkökulmastani, tuntuu aika voimakkaalta ryhmältä. Jostain syystä siihen haluaa kuulua, vaikka siinä on niin paljon vikoja.

En koe ensisijaisesti olevani arvomaailmaltani tai ajattelutavoiltani suomalainen – arvoihini ja ajatteluuni vaikuttavat mielestäni määräävämmin jotkut muut tekijät, vaikka tietysti suomalaisuudella on oma roolinsa. Voisiko suomalaisuudessa olla itselleni kysymys juurikin noista normeista?

Normit, jotka voin hyväksyä – voisiko se olla se, mitä suomalaisuus minulle merkitsee?

Normit, jotka voin hyväksyä. Siinä on sopivasti vapaaehtoisuutta ja valinnanvapautta, mutta toisaalta nöyrtymistä ja kuuliaisuutta.

Siitä jää ulkopuolelle arvomaailma ja ajattelutavat, jotka eivät kaikilta osin houkuttele puolelleen. Siitä jää pois historian paatoksellinen painolasti ollen enemmän kallellaan tulevaisuuteen. Se on samaan aikaan sekä ytimekäs että kevyt.

Suomalaisuus merkitsee minulle siis tänä juhlapäivänä normeja, jotka voin hyväksyä. Sillä mennään.

Hyvää itsenäisyyspäivää,

Arvi