Jesse W. Reno asensi maailman ensimmäiset liukuportaat New Yorkin Coney Islandille vuonna 1896 huvilaitteeksi. Suomen ensimmäisissä liukuportaissa liu’uttiin Turussa vuonna 1926. Vuonna 2018 valitettavan suuri osa ihmisistä ei osaa vieläkin kulkea liukuportaissa.

Voisi kuvitella, että näin valistunut ihmiskunta osaisi kulkea liukuportaissa – joka on muuten suht yksinkertainen vekotin – niin, kuin niissä kuuluu kulkea. Mutta ei osaa, tai ainakin ihan liian suuri osa populaatiostamme on kujalla niiden kanssa. He kulkevat liukuportaissa vierekkäin.

He seisovat vierekkäin ja juttelevat turhanpäiväisiä. Pitelevät kauppakassejaan, ihmettelevät sitä kulkemisen helppoutta, joka heille on yhtäkkiä suotu ja tukkivat samalla kaikkien muiden mahdollisuuden edetä elämässään.

He ovat yhteiskunnan tulppa. He ovat kahle menevien ihmisten nilkoissa. He tuomitsevat käytöksellään kaikki kanssakulkijat samanlaisiksi vetelehtijöiksi kun ovat itse. Matoja mobilisaation muonasäkeissä.

He, jotka eivät ole kognitiivisilta kyvyiltään unohtuneet 1800-luvulle, kulkevat liukuportaissa kuten ohjeistus on: oikeassa reunassa. Liukuportaissa kuljetaan niiden oikeaa reunaa ihan siitä samasta syystä kun vaikkapa kaksikaistaisella moottoritiellä kuljetaan oikeaa reunaa: jotta muut pääsevät ohi.

Liukuportaat eivät ole poikkeus kyvyttömyydessämme. Vuonna 2018 valitettavan suuri osa ihmisistä ei osaa käyttäytyä muissakaan tilanteissa, joihin jollain tavalla liittyy sähkömoottorilla toimiva kuljetin, eli suomeksi sanottuna jonkin sortin hihna.

Hihna on teollisen vallankumouksen yksi kauneimmista lapsista ja tullut pelastamaan meidät ylimääräiseltä liikkumiselta. Siinä missä ennen asioita ja ihmisiä siirrettiin raa’alla lihasvoimalla, nyt sen tekee laite. Tänä päivänä liukuhihna kuljettaa sujuvasti sushikippoja japanilaisessa ravintolassa ja tekee paikallaan juoksemisesta hyväksyttävän liikuntamuodon.

Hihnan toiminta on joillekin meistä vielä vaan hieman hankalasti hahmotettava juttu.

Hihnalla kun silmämääräisesti katsottuna asiat liikkuvat eteenpäin ihan kuin itsestään. Niin kuin kaupan kassalla. Kaupan kassalla musta kumihihna kuljettaa ostokset asiakkaan päädystä myyjän piipattavaksi ja siitä ne jatkavat toisella hihnalla kohti pakkauspäätyä – vuoden 2012 jälkeen myös Lidlissä.

Kaikki ihmiset ei tosin usko liukuhihnoihin. He uhmaavat fysiikan lakeja ja sylkevät Henry Fordin, liukuhihnatyön isän, kasvoille. Heidän S-Etukortit pitäisi mitätöidä välittömästi.

He nimittäin pakkaavat ostoksensa varmuuden vuoksi valtaviksi röykkiöiksi, huojuviksi torneiksi, sille pienelle hihnakaistaleelle, joka juuri sillä hetkellä on näkyvissä. Sitten se torni kaatuu. Sitten niitä kindermunia ja sipsipusseja keräillään lattioilta. Sitten valitetaan kun sipsi meni pussissa ryttyyn.

He tunaroivat ja töpeksivät, kun pelkäävät, että se hihna loppuu.

Mutta hihna on siitä kätevä, että se ei lopu. Ei ole haitaksi, jos sitä hihnaa kuluu omalla lappausvuorolla oikein reilu pätkä – kunhan ei anna myyjän odottaa. Se hihna menee sinne omaan koloonsa ja palaa alkupäästä hetken kuluttua takaisin ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Joskus pitää odottaa hetki, että sitä tyhjää hihnaa tulee lisää, mutta aina sitä on tullut.

Olennaista on, että kertoo muille ihmisille, että mihin saakka aikoo itse hyödyntää sitä hihnaa. Informaatio välittyy kätevästi niiden kapuloiden avulla, joita siinä hihnan vieressä on. Omatoiminen kapulan käyttäminen on hyvää hihnakäyttäytymistä.

Apua on tarjolla mikäli hihnajutut eivät vielä tunnu ihan omilta. Hihna247 näyttää kaunistelemattoman läpileikkauksen suomalaisten arkisuhteesta kassahihnaan. Kaaren Prismassa nauhoitetun viiden ja puolen tunnin lähetyksen voi katsoa tallenteena Youtubesta.

Matoja mobilisaation muonasäkeissä

On kuitenkin olemassa vielä pahempi tapa loukata yhteiskuntaa ja bruttokansantuotetta kuin kulkea liukuportaissa rinnakkain tai tunaroida kaupassa. Sille on oma paikkansa ja aikansa.

Paikka on lentokentän matkatavarahihna ja aika se, kun yli-innokkaat ja todella ärhäkällä temperamentilla varustetut kanarianmatkaajat asemoituvat hihnan ympärille odottamaan kapsäkkejään.

Se on painajainen.

Punanaamaiset perheenisät ja muut paniikki-ihmiset syöksyvät sääret vääränä tyhjänä rullaavan kumiläpyskäviuhkan luo huutamaan itselleen tilaa ja tivaamaan perheenjäseniltään, että ”onks toi meidän?!”

Pahintahan siinä on se, että ne kaikki hikinaamat kerääntyvät aivan samaan hihnamutkaan. Ikään kuin olisi olemassa joku kohta liukuhihnaa, jolta matkatavarat kannattaa poimia. Viidentoista metrin päässä olisi hyvin tilaa.

Sitten kun se oma laukku on näköpiirissä, aletaan ottaa tilaa. Pieniä mielenosoituksellisia olka- ja kyynärpäätaklauksia, syyllistäviä katseita, pään pudistelua, tulisia ohjeita omalle perheelle ja jämäkkä noukkimisasento.

Ympärillä olevat ihmiset ovat samaan aikaan niin kypsyneitä sekä omaan odottamiseensa, että vieressä ulvovien kiukkupussien mölinään, että eivät tule antamaan onnenonkijalle minkäänlaisia mahdollisuuksia nostaa hihnalta omaa saalistaan. Potkaisevat polvella turistikaverin laukkua kauemmas ja hymyilevä sen minkä omalta kireydeltään kykenevät.

Loma on joka tapauksessa jo kaikilta pilalla.

Se on anarkiaa. Se on idiotismia. Se on verrattavissa terrorismiin ja sen vuoksi henkilö pitäisi palauttaa kotimaahansa ja ottaa häneltä passi pois.

Anarkia on kolmen väliin jääneen aterian matkalaukun päässä

Ei kaikkia maailman sääntöjä pidä noudattaa. Osa säännöistä ja ohjeista on aivan turhia. Erikseen ovat yhteiskuntaamme koossa pitävät säännöt.

Tarkoitan sitä, että ei kuuntele julkisessa kulkuneuvossa musiikkia ilman kuulokkeita, ei heitä tupakantumppeja rantahiekkaan, ei kuljeskele kaupungilla ilman paitaa, pesee kätensä WC-käynnin jälkeen ja – seisoo metrin päässä matkatavarahihnasta niin kauan kunnes se oma laukku on siinä kohdalla.

Niitä sääntöjä meidän kaikkien pitäisi kunnioittaa.