Niin vaan minä epäonnistuin

Olen oppinut kunnioittamaan muutoksen tekemisen vaikeutta. Se, että onnistuu muuttamaan omia tapojaan pysyvästi jollain elämän osa-alueella, on poikkeuksellista. Useimmiten taistelu muuttumisesta käydään mahdollisen ja mahdottoman rajalla.

Rajan tällä puolen tapahtuu tormakoituminen, tähtääminen ja toimeenpano. Rajan tuolla puolen tapahtuu toisto, tarkoituksen täyttyminen ja tulokset.

Rajalla luovutetaan, selitellään ja unohdetaan koko juttu.

Ajattelen, että me paremman elämän perässä kirmaavat raasut koemme muutoksen oikeastaan ihan helppona siinä vaiheessa kun olemme vielä innoissamme kaikesta siitä hyvästä, jonka muutos voisi meille mahdollistaa.

Tarmoa ja toivoa uhkuen asetamme kunnianhimoisen tavoitteen ja ryhdymme muuttumaan. Järkevät meistä pitävät tiedon elämäntapakokeilusta itsellään, epävakaimmat aloittaa heti lähtöviivalla blogisarjan.

Sitten tapahtuu jotain.

Quitter’s day on Fitness-verkosto Stravan mukaan tammikuun 19. päivä. Se on päivä, jona suurin osa uudenvuodenlupauksen tehneistä liikkujista lopettaa harrastuksensa.

Se on se raja, jonka jälkeen pitäisi jaksaa vaikka on tylsää, väsy ja puntarissa samat luotaantyöntävät lukemat kuin lenkille lähtiessä.

Rajan toisella puolella olisi tarjolla syvempi merkityksellisyyden kokemus. Siellä odottaisi uuden tekemisen ympärille rakentuneet rutiinit, jotka muovautuisivat ajan kanssa osaksi elämäntapaa. Siellä rajan takana olisi tyrkyllä myös ne kaivatut tulokset: karistuneet kilot, säästyneet rahat ja vaalenneet hampaat.

Mielenkiintoista on, että vaikka me kaikki tunnistamme ilmiön, jossa elämäntapalupaukset rikkoutuvat muutaman viikon räpiköinnin jälkeen, me silti yritämme uudelleen.

Ja ennen kaikkea: me uskomme, että tällä kertaa asiat ovat toisin. Tällä kertaa minä onnistun!

Olen juuri siinä jengissä. Minä nimittäin uskon, että tällä kertaa juoksuharrastukseni lähtee lentoon. Olen varma, että ylitän Quitter’s dayn ja uskon, että tavoitteeni, 804,672 juoksukilometriä, toteutuu tänä vuonna.

Eikä minulla ole tämän uskomuksen takana sen kummallisempia perusteita kuin aiemmillakaan kerroilla.

Historian valossa todennäköisyydet ovat 100-0 minua vastaan.

Mutta koska elämässä muutenkin tapahtuu jatkuvasti asioita, joiden ei pitänyt tapahtua tai jotka näyttävät tilastoissa mahdottomilta, uskon, että pystyn taivuttamaan mahdollisen ja mahdottoman rahaa tällä kertaa.

Ja kai niistä epäonnistuneista kerroista voi oppia jotain.

Osallistuin vuonna 2018 puolivuotiseen muutosjohtamisen valmennukseen.

Muutosjohtajan Polku on erään kosulttiyhtiön valmennuskokonaisuus, jossa käydään läpi kaikki keskeiset muutosjohtamisen työkalut, elementit, ilmiöt ja – no kaikki.

Valmennuksen ajan kuljetin mielessäni kahta muutosta, joiden halusin toteutuvan. Toinen oli työprojekti ja toinen oli henkilökohtainen elämäntapamuutos. Tein silloinkin päätöksen liikkua enemmän.

Minulla oli tukenani ja inspiraation lähteenäni varmasti Suomen parhaimpia valmentajia. Minulla oli huoneellinen enemmän tai vähemmän samassa tilanteessa olevia kurssikavereita luomassa sosiaalista painetta ja lujuutta hankaliin hetkiin.

Vierumäeltä haettu selvitys nykykunnostani oli analysoitu huolellisesti ja sen perusteella olin asettanut itselleni vedenpitävän tavoitteen. Minulla oli kalenteroitu, yksityiskohtainen suunnitelma siitä kuinka tulisin saavuttamaan sen.

Raportoin joka viikko tekemisistäni. Olin tilivelvollinen sekä valmentajille, että kohtalotovereilleni.

Muutokselle oli muodostunut suuri merkitys, jonka olin kirjoittanut ja allekirjoittanut. Minä tiesin, ymmärsin ja sisäistin sen tiedon, että kuntoni on heikko ja että tällaista elämäntyyliä ei voi pidemmän päälle jatkaa. Tein lupauksen muutoksesta.

Puoli vuotta myöhemmin viidestä asettamastani osatavoitteesta yksi oli toteutunut. Ja sekin hädin tuskin.

Nämä tavoitteet eivät olleet lähtökohtaisesti vaikeita. Ne sisälsivät lyhyitä kuntoiluhetkiä harvalla rytmillä ja säännöllistä venyttelyä kotioloissa. Ne sisälsivät vain pieniä muutoksia ruokavalioon ja sen sellaista. Asioita, joihin on helppo sitoutua ja asioita, jotka on helppo sovittaa osaksi normaalia arkea.

Siis jos riittää tahtoa.

Tästä kaikesta sitoutumisen määrästä ja avusta huolimatta en kyennyt ylittämään sitä rajaa, joka niin monen esteeksi muodostuu. Luovutin, selitin ja unohdin koko jutun.

Rajan tällä puolen tapahtuu tormakoituminen, tähtääminen ja toimeenpano. Rajan tuolla puolen tapahtuu toisto, tarkoituksen täyttyminen ja tulokset. Rajalla luovutetaan, selitellään ja unohdetaan koko juttu.

Muistan istuneeni Mukkulan kartanon piharakennuksen nurkkahuoneessa yhdessä erään kurssikaverini ja 21 arvokisamitalia voittaneen valmentaja Jarmo Riskin kanssa.

Jarmo sparrasi suunnitelmaani, kuunteli huoleni siihen liittyen ja kertoi mitä minun pitää tehdä menestyäkseni. Nyökyttelin, kuuntelin ja kirjoitin muistiinpanoja. Sisäistin sanoman ja sitouduin suunnitelmaani siinä hetkessä sellaisella tarmolla, ettei kukaan voisi epäillä minun epäonnistuvan.

Ja niin vaan minä epäonnistuin.

Nyt, melkein kaksi vuotta jämäkän elämäntapamuutoksen jälkeen muutoksesta ei ole jälkeäkään.

Olen kuullut viisaampien sanovan, että päättämällä tehdyt elämäntapamuutokset eivät kanna. Siis, että ihminen ei voi itse tehdä sellaista päätöstä, joka pitkällä jänteellä pitäisi. Kuulostaa ehdottomalta.

Ajatuksen mukaan ihmiselle tapahtuu elämän aikana erilaisia asioita ja hän sopeutuu niihin. Sopeutuminen on myös eräänlaista muutosta, mutta se tapahtuu enemmän tilanteen ohjaamana kuin sisältä kumpuavan päätöksen voimasta.

En tarkalleen ottaen osaa sanoa, että missä suhteessa juoksuharrastuksessani on kysymys sisältä kumpuavasta päätöksestä ja missä suhteessa siitä, että sopeudun juoksemisen avulla johonkin muuhun muutokseen.

Tärkeintä on, että nyt jälleen teen jotain. Ja yritän edes.

3,4% tavoitteesta saavutettu.