Päätäni särki puolitoista vuotta sitten. Se ei ole kovin epätyypillinen vaiva, mutta minun päätäni oli särkenyt jo useamman kuukauden ajan – lähes joka päivä. Ajattelin, että kaikilla ihmisillä ei varmaan ole pää kipeä joka päivä, joten hakeuduin työterveyslääkärin pakeille.
Lääkäri teki kaikki mieleen tulleet testit, kokeet ja analyysit. Sain lähetteet kuntotestiin, röntgeniin, magneettikuvaan, fysioterapeutille, psykologille ja neurologille sekä kausikortin labraan.
[Ennen kuin kukaan huolestuu, kerrottakoon, että se oli lopulta ihan tavallinen niskajumi]
Oli keskikesä ja sovittiin, että palataan lomien ja labrakokeiden jälkeen asiaan. Lääkäri totesi, että loma vie yleensä kivut ja säryt.
Ei vienyt, joten kärkyin vastaanoton oven takana heti lomalta paluun jälkeen. Seuraavaksi sain mukaani First Beat -mittalaitteen, joka mittaa stressiä ja palautumista kehoon kiinnitettävien antureiden avulla.
Se oli avartava testi, mutta ei se pääkivun syitä valottanut millään tavalla.
Lopulta yksi lähetteistä oli voittava arpa.
Fysioterapeutti.
Fysioterapeutti-serkkuni oli puhunut vähän aiemmin eräästä huikeasta fysioterapeutista, jonka käsittelyssä hän oli ollut opiskeluaikanaan. Hän kuvaili olotilaa hoidon jälkeen kutakuinkin näin:
”Tuntui onnelliselta. Tuntui siltä, kun olisi vain onnellisia ajatuksia päässä”.
En vakuuttunut vielä tässä vaiheessa, sillä ihmiset saattavat sanoa kampaajakäynninkin jälkeen, että ”oli niin ihanaa”. Minä en pidä parturissa istumisesta sitten yhtään.
Olin muodostanut luotaantyöntävän mielikuvan fysioterapeutin vastaanotosta. Pelkäsin joutuvani välittömästi johonkin vesijumppaan tai sauvakävelemään.
Skeptisyys piti pintansa, mutta suositus viisaana pitämältäni ihmiseltä jäi kaikumaan takaraivooni.
Päätin lopulta varata ajan tälle onnellisuusterapeutille. En voi sanoa hänen nimeään, sillä muuten hänen kiropraktiikkansa ruuhkautuisi saman tien – ymmärrät kohta miksi.
”No katotaan nyt sitten”, oli ajatukseni kun astelin epävarmoin askelin vastaanotolle.
Ensimmäinen uskomaton asia oli diagnoosin nopeus ja täsmällisyys. Hän pyysi minua taivuttamaan ylävartaloani minuutin ajan eri suuntiin pitäen itse sormenpäillään kevyesti kiinni selkäni eri poimuista.
Ja sitten hän oli olikin jo valmis.
”Täällä alhaalla on tällainen vaikeampi jumi, keskellä on enemmän liikkuvuutta ja ylhäällä on taas vähän tiukkaa. Siitä se pääkipu tulee. Aloitetaan alaselästä.”
Kävin makuulle ja odotin hänen hyppäävän kolmiloikalla iskias-hermooni, mutta hän nostikin vain nilkkojani hieman hetekan pinnasta ja piteli niistä hetken aikaa kiinni. Tuijotin paperilakanaan tehdyn reiän läpi hämmentyneenä lattiaa.
Se ei tuntunut missään, koska mitään ei tapahtunut.
Toinen uskomaton asia oli se kun hän aktivoi kehoni oman stressinpoistojärjestelmän tökkimällä minua sieltä täältä epämääräisen tuntuisesti.
Stressinpoistojärjestelmä. Kuulosti keksityltä.
Mutta sitten tapahtui vielä uskomattomampi juttu. Hän otti päästäni kiinni ja piteli sitä käsissään kymmenen minuuttia. Sekään ei tuntunut miltään, koska siinäkään ei tapahtunut mitään.
Välillä mietin, että liikkuikohan pääni juuri puoli milliä vasemmalle. Ehkä se liikkui sittenkin oikealle.
”Se alkais olee siinä, hyvin lähti avautumaan”, hän sanoi hetken päästä. ”Onko tuntemuksia?”, hän kysyi kun sain paidan päälle.
”Ei ole tuntemuksia” vastasin, koska mitään ei tapahtunut, ajattelin. Sain kaksi venyttelyohjetta. Voit arvata suhtautumiseni niihin.
Maksoin ja lähdin ajamaan takaisin töihin.
Kolmostielle päästyäni vaihdoin kaistaa ja vaihtaakseni kaistaa tein nopean vilkaisun vasemmalle ajoradalle varmistaakseni ettei kuolleessa kulmassa väijy joku.
Pääni kääntyi yhtäkkiä kuin pöllöllä konsanaan ja huomasin hahmottavani takapenkin koko komeudessaan. Kierryin asentoon, johon en ollut tässä elämässä vielä kiertynyt.
Mieleeni alkoi valua ajatus, että mitä jos se fysioterapeutti tiesikin mitä oli tekemässä. Mitä jos sillä ihmeellisellä pitelemisellä olikin joku mystinen vaikutus.
Kun saavuin töihin, kävin höpöttämässä työkavereilleni jotain pehmeitä kunnes päätin aika nopeasti, että nyt olisi varmaan parempi mennä vaan olemaan jonnekin hetkeksi.
Meninkin. Istuin kahvilan penkkiin ja ryhdyin tuijottamaan junaradan yli Länsi-Pasilan betonista siluettia, jonka yllä puhdas taivas loisti loputtoman sinisenä.
Tuntui onnelliselta. Tuntui siltä kun olisi vain onnellisia ajatuksia päässä.
Olen siitä lähtien käynyt noin neljän kuukauden välein laittamassa kallonpohjan lihakset ojennukseen kyseisellä terapeutilla.
Kerran uskaltauduin kysymään, että mikä tämä tekniikka oikein on. Hän kertoi, että mikäli sormilla painaa kovaa, niiden tuntoaisti heikkenee. Kun painaa hiljaa, aistii lihasten kaikki pienet nyanssit. Sitten niitä jumeja vaan muilutetaan ihan hiljalleen.
Käy järkeen.
No miksi kerron tämän tarinan nyt?
Siksi, että tässä on pari päivää ollut polvet aika lailla hellänä juoksemisesta. Kipua ja kevyttä turvotusta on havaittavissa vasemman polven alapuolella.
[Ja kyllä: olen venytellyt, rullaillut ja pitänyt välipäivää. Olen aloittanut hitaasti ja blaa blaa…]
Kävin tänään pitelijän luona.
Kerroin, että niin kuin satatuhatta muutakin suomalaista, niin minäkin aloitin vuodenvaihteessa kuntoilun. Ja nyt on polvi klesa. Sattuu, aristaa, jomottaa ja on kipeetä. Eilen illalla en pystynyt varaamaan vasemmalle jalalle kunnolla.
Tohtori katseli jalkojani hetken aikaa eri asennoissa ja totesi, että ”sulla on toi vasen lantio jumissa”
Jaha.
Sitten siinä työstettiin meikäläisen lantiota ja pakaraa tovi kunnes oltiin valmiita. Polveen ei tietenkään koskettu kertaakaan.
Kaupantekijäisiksi tuli jos jonkinlaista jumppaohjetta ja kannustus perus- ja lihaskunnon kasvattamiseen juoksun ohella. Sekä tietenkin sylillinen kehuja liikuntaharrastuksen aloittamisesta johtuen.
Myös vesijumppa ja sauvakävely vilahtivat keskustelussa.
Maksoin ja lähdin ajamaan takaisin töihin.
Iltapäivällä polvikipu oli kokonaan poissa ja äsken kävin juoksemassa reilun kolmen kilometrin lenkin.
Vähän se näin juoksun jälkeen vihloo, mutta lenkkilupa on edelleen voimassa.
Kyllä ihmisellä pitää olla hyvä fysioterapeutti.
ps. 35 kilometriä takana jo!
ARVI 