Perjantai-illan lenkki kesti 19 minuuttia. Venyttely sen jälkeen kesti 2,5 tuntia. Linkuttaminen kesti tunnin ja loppuajan irvistelin eri asennoissa. Lauantaiaamun lenkillä polvi ei kestänyt juoksuaskelia enää kilometrin jälkeen. Taidetaan tarvita toipumista.
Ei kestä kalkkunan koivet tällaista rääkkiä. En osaa kuvitella sitä šokkia minkä lekotteluun tottuneet raajani ovat päässeet näinä kolmena viikkona kokemaan.
Jos tämä juoksuharrastuksen aloittaminen oli minulle melkoinen muutos, joutuivat jalkaparkani keksimään olemassaolon tarkoituksensa kokonaan uudelleen. Minkälaista on olla polvi intohimojuoksijan kehossa?
Ehdin jo toiveajatella, että polvikipu olisi jäänyt fysioterapeutin vastaanotolle ja juoksuelämäni olisi vastedes auvoista pumpulin päällä koikkelehtimista. Hitot. Sellaiset salamat sorkkivat säärieni solmukohtia, ettei kirmaaminen tule kuuloonkaan.
Terapeutti sanoi, että juosta saa jos kipu on asteikolla 0-10 lenkille lähdettäessä alle 4 ja jos se helpottaa pian juoksun jälkeen. Ei voida sanoa, että nyt olisi näin.
Voidaan sanoa, että kipu on kyllä ollut tuota luokkaa lähtiessä, mutta tuplaantunut palatessa ja on ollut todella työläs operaatio joogata sitä jumi kerrallaan pois.
Tuntuu hieman vaivalloiselta jos pitää painia kumirullan kanssa pari tuntia, että pääsee vartin ulkoilusta yli.
Ongelma ilmenee vasemmassa kintussa. Tarkemmin sanottuna vasemman polven alapuolella, jalan ulkosyrjässä. Lenkin aikana siihen ilmestyy nopan kokoinen paukama, joka on käsittääkseni nestettä. Lisäksi aistin säären sisäsyrjässä kalvomaista jännitteisyyttä, joka ei ota venyäkseen. Se on jatkuvasti kosketusarka.
Olen paikantanut juurisyyn ja kyllä ne ongelmat piru vie takalistosta lähtevät kertautumaan – ihan niin kuin fysioterapeutti heti diagnosoi. Hanuria tässä on nyt sitten yritetty vatkata koko viikonloppu.
12 vuotta istumatyötä ei ole ilmeisesti valmistanut minua tähän.
Juoksurytmini on tähän saakka ollut sellainen, että kahden lenkkipäivän jälkeen on seurannut lepopäivä. Nyt ajattelin pitää muutaman päivän juoksutauon ja keskittyä jumppaamaan, rullaamaan, venyttämään ja kävelemään.
Ikävältähän se tuntuu, mutta ei kai tässä muutakaan voi.
Tämä on varmaan se kohta, jossa yleensä luovuttaminen tapahtuu. Ensimmäiset vaivat ilmenevät ja alkaa tuntua siltä, että elämä oli helpompaa ja kivuttomampaa ennen hölkkäharrastuksen alkua.
Myönnän, että itsellenikin tuli muutamia harha-ajatuksia kun rupesin pohtimaan minkälaisia vaikutuksia tauolla tulee olemaan kilometrijahtiin. Vilkaisin exceliä kauhistuneena.
Pelkästään viikonloppuna juostut pari lyhyempää lenkkiä teki tilastoille hallaa ja olen tämän sunnuntain lepopäivän jälkeen hieman tavoitevauhtia jäljessä. Tällä vauhdilla juoksen 790 kilometriä kun tavoitteena on 804 kilometriä.
Mutta en aio luovuttaa. Aion selättää tämän. Ja jos en selätä niin sitten juoksen polvet solmussa ja availen niitä illat läpeensä.
Toivon kuitenkin että persus on pian vetreä, nivelet liukkaat ja seuraava kohtaaminen lenkkipolun kanssa kivuton. Kyllä tämä vuosi vähän mukavammin silloin kuluisi.
Eilen istuin pari tuntia paljussa ja nautiskelin pullon Bernard Massardia. En tiedä kumpi auttoi, mutta jalka on heti vähän rennompi.
41,1 km takana.
ARVI 