Kun päähän tulee ajatus, että tänään ei ehkä olekaan juoksupäivä, miten ajatuksen saa käännettyä siihen, että tänään todellakin on juoksupäivä? Miten itsensä saa motivoitua lenkille? Miten siihen hyvään juoksufiilikseen oikein pääsee?

Tunteet. Ne ovat yksi korkeimmista kynnyksistä aikovien ajatusten ja reippaan ryhtymisen välillä.

Nimenomaan sellaiset tunteet, jotka viestittävät sisäisestä vastarinnasta. Siitä, kuinka ikävältä tihkusade saattaa kasvoissa tuntua, kuinka polvi tulee kuitenkin kipeäksi ja kuinka paljon kivempaa olisi istua sohvalle ja hypähdellä puhelimen somesovelluksesta toiseen.

Olen hyvä myöntämään itselleni erilaisia lupia sillä hetkellä kun jätän tekosyiden varjolla tekemättä joitain itselleni epämieluisia asioita. ”Olen ansainnut nyt...” on aloitus, jonka lopputuloksena ei yleensä synny uusia juoksuennätyksiä.

”Olen kaikesta huolimatta hyvä ihminen” on eräänlainen Vapaudut vankilasta -kortti, jonka turvin voi siirtyä tekemään asioita, jotka tunteen vallassa tuntuu sillä hetkellä mukavammilta.

”Nyt ei ole sellainen fiilis, että tekisi mieli…” kuuluu sellaisten oikeutusten sarjaan, joiden myötä urheilullinen armahdus usein itselle annetaan. Sama selitys pätee opinnäytetyön aloittamiseen, ikkunalistojen kiinnittämiseen, pakastimen sulatukseen ja hampaiden lankaamiseen.

Ihan niin kuin joskus olisi sellainen fiilis, että tekisi mieli tehdä opinnäytetyö.

Vedin viime vuonna töissä erästä projektia, jonka tarkoituksena oli erilaisiin tutkimuksiin, teorioihin ja haastatteluihin peilaten luoda tarina, joka voisi innostaa ihmisiä ja lisätä tunnetta työn merkityksestä.

Sain sitä varten säännöllistä valmennusta kolmelta arvostamaltani johtajalta. Joka keskiviikko iltakahdeksalta pysähdyimme puoleksi tunniksi puhelinpalaveriin pohtimaan, että missä ollaan nyt ja ollaanko oivallettu jotain uutta.

Eräänä keskiviikkona olin turhautunut.

Työ ei ollut edennyt ja oivalluksia ei ollut syntynyt. Menin palaveriin tyhjin käsin ja tyhjin ajatuksin. Kerroin valmentajilleni, että ”mulla ei oikein ole sellanen luova fiilis just nyt. Ei tunnu löytyvän inspiraatiota tähän juttuun.”

He kuuntelivat huoleni hiljaa kunnes toinen paikalla olleista mentoreista totesi jotain, minkä ajattelen olleen yksi viime vuoden parhaista opeista.

”Kuule Arvi. Tässä ei oikeastaan ole yhtään kysymys siitä, että kuinka inspiroituneeksi tai luovaksi sinä itsesi tunnet. Tämä on lapiolla tehtävää työtä. Jos me ei olla vielä löydetty sitä mitä me ollaan etsimässä, niin sitten me ei olla etsitty riittävästi. Kaivamiseen ei tarvita oikeaa fiilistä, siihen tarvitaan lapio.”

Valaistuin.

Olin keskittynyt etsimään oikeaa tunnetilaa sen sijaan, että olisin tehnyt sitä mitä me varsinaisesti olimme tekemässä. Kuinka usein näin tapahtuukaan silloin kun seisoo kynnyksellä ja pohtii, että pitäisikö?

En sano, että ihmisten pitäisi toimia turtana kuin robotit tai sysätä tunteet syrjään ja vain suorittaa. Sanon, että ei tunteiden tarvitse antaa tehdä valintoja sen suhteen, että mitä nyt tehdään tai tehdäänkö ollenkaan.

Sen, että asioita tekee tunteistaan huolimatta, ei tarvitse myöskään vaikuttaa tekemisen laatuun. Voi tehdä ihan yhtä laadukkaasti silloinkin kun tekeminen ei lähtökohtaisesti kiinnostaisi juuri tällä hetkellä.

”Nyt mä sitten vaan suoritan” ei ole yhtä kuin ”nyt mä teen sitten ihan miten sattuu”.

Törmäsin tuohon samaiseen mentoriin käytävällä pari viikkoa sitten. Olin juuri pohtinut blogissa, että mitenköhän tämä juoksuharrastus kantaa ja saanko pidettyä motivaation yllä koko projektin ajan.

Hän pysäytti minut ja piti puolen tunnin valmennuksen siinä keskellä käytävää.

”Mä tiedän, että tunteet on joskus hankalia. Mun omassa harrastuksessa on yksi onnistumisen kannalta olennainen vaihe, jossa pitäisi olla 0,5 sekuntia täysin keskittynyt. Joskus sinäkin aikana tunteet ehtii ottaa vallan ja suoritus epäonnistuu.”

”Sä voisit pohtia yhtä kysymystä siinä vaiheessa kun tulee ajatus, että pitäisikö lähteä lenkille vai ei: kumpi johtaa – Arvi vai Arvin tunteet?”

Ymmärsin, että tässä on kysymys ihan siitä samasta lapiojutusta.

Lenkille lähtemiseen ei tarvita hyvää juoksufiilistä. Siihen ei tarvita roihuavaa paloa tai maagista kuntokärpäsen pistosta. Siihen tarvitaan lenkkarit. Mieluiten tietenkin hyvät lenkkarit, niin kuin itselläni.

Juoksufiiliksestä on tietenkin henkistä etua jos sellainen sattuu päällä olemaan, mutta jalkojen liikkeeseen sen ei tarvitse vaikuttaa. Voihan sitä löntystää nivelet kiukusta kankeina ja osoittaa mieltään katukiviin, mutta se on edelleen valinta, jonka itse tulee silloin tehneeksi.

Toinen vaihtoehto on toivottaa nihkeät tunteet tervetulleiksi, syleillä niitä, tanssahtaa pari valssin askelta niiden kanssa ja sanoa, että ”palataan asiaan kun olen tullut lenkiltä.”

Sitä paitsi, on yleinen virhekäsitys, että motivaation pitäisi olla syntynyt ennen kuin tekeminen alkaa. Mitä jos suhtautuisi motivaatioon niin, että se on jotain mikä syntyy kun tekeminen on päässyt hyvin vauhtiin?

Siihen saakka tekemiseen voi suhtautua niin kuin lapiointiin. Joko kuoppaa syntyy tai ei synny. Se rippuu siitä, että lapioidaanko vaiko eikö. Se ei riipu fiiliksestä.

Meidän juoksijoiden keskuudessa puhutaan nimenomaan lähtemisen vaikeudesta. Epäröinnistä, että onko tänään juoksupäivä. Kannustamme toisiamme voimalausein.

Don’t think, just go. Älä mieti, mene.

Olen suhtautunut tällaiseen hömpänpömppään samanlaisena bullshittinä kuin mihin tahansa Follow Your Dreams -henkiseen sisustustauluun. Enemmän tai vähemmän kiusallisena.

Kunnes sitten yhtenä päivänä katsoin heijastustani eteisen peilistä ja sanoin hiljaa mielessäni: ”Senkus menet nyt vaan.” 

Ja sitten minä lähdin.

Lenkillä pohdin, että toden totta, sitä pitäisi vaan niinku tehdä.

Senkus menet vaan. Senkus lapioit vaan. Senkus teet vaan. Just go. Just do it. Sehän kuulostaa hyvältä. Just do it. Sehän vois olla mun slogan! JUST DO IT!

Sitten tajusin, että se on Niken slogan.