Helmikuun juoksutulokset

Dartsissa yhden tikan maksimipistemäärä on 60. Kun Jaakob ja Esau syntyivät, oli heidän Iisak-isänsä raamatun mukaan 60-vuotias. Minuutissa on 60 sekuntia. 60 km/h on tyypillinen nopeusrajoitus venäläisessä taajamassa. Intohimojuoksuni on kestänyt nyt 60 päivää.

Tuntuu jotenkin aika hyvältä, että olen ollut juoksija jo 60 päivää. Se tuntuu huomattavasti paljon pidemmältä ajalta kuin esimerkiksi 10 päivää tai 1 päivä. Se tuntuu äärettömän paljon hienommalta ja suuremmalta kuin 0 päivää.

Aika on siitä jännä juttu, että se menee jatkuvasti eteenpäin. Kaikki päivät tulevat lopulta juuri silloin kun niiden on ennakoitu tulevan. Esimerkiksi 5.3. tulee aivan varmasti ensi viikon torstaina.

Se voi olla turhauttava ja tuskainen ajatus tai sitten sen voi ajatella lohdullisena tosiasiana. Asiana, johon voi luottaa ja johon voi tukeutua. Juoksemisen kannalta sen voi ajatella rohkaisevana asiana.

On nimittäin niin, että vaikka jossain tietyssä elämänvaiheessa juoksupäiviä olisi takana 0, voi niitä 60 päivän kuluttua olla jo useita kymmeniä. 60 päivän kuluttua voi ajatella olleensa 60 päivää juoksija.

Voi oikeastaan ajatella, että mikä tahansa päivä voi olla vedenjakaja, raja-arvo, jossa juoksemattomat päivät jäävät historiaan ja juoksuisat päivät alkavat. Mistä tahansa päivämäärästä voi laskea 60 päivää eteenpäin.

Aika on sillä tavalla armollinen, että se ei jätä elävää kyydistä. Se kerryttää 60 juoksupäivää yhtä nopeasti niin minulle kuin sinullekin. Se yhdenvertaistaa meitä. Mutta osaa se olla vaativakin.

On nimittäin niin, että 60 päivää juoksijana ei kerry jos ei juokse sinä aikana. Voi olla, että olet ryhtynyt juoksemaan 60 päivää sitten ja pitänyt hyvän tahdin yllä koko ajan, mutta voi myös olla, että olet juossut vain yhden kerran tai et ollenkaan. Silloin ei voida oikein ajatella, että olisit ollut 60 päivää juoksija.

Se ei kuitenkaan tarkoita, ettet voisi olla esimerkiksi tästä hetkestä alkaen seuraavat 60 päivää juoksija.

On tietenkin selvä juttu, että minä olen seuraavan 60 päivän päästä ollut jo 120 päivää juoksija. Se on tuplasti enemmän kuin 60 päivää ja eroa on tosi hankala kuroa umpeen.

Mutta toisaalta: jos odotat pidempään, ero kasvaa vielä suuremmaksi.

Tämä on yhteisen elämämme viimeinen päivä jolloin intohimojuoksupäiviemme ero on mahdollista pitää 60 päivässä. Huomenna se on 61 päivää ja vuoden päästä se on 425 päivää.

61 päivää ja varsinkin 425 päivää on muuten aika paljon. Se tuntuu tosi isolta määrältä edessäpäin, mutta aika paljon vähemmältä kun sitä katsoo taaksepäin, sitten kun sitä katsoo taaksepäin.

Eikö tuntuisikin kivalta, että taaksepäin katsottuna juoksupäiviä olisi kertynyt aika paljon? Voisi keskittyä ihailemaan itseään ja saavutuksiaan sen sijaan, että miettisi kuinka paljon juoksupäiviä on edessä.

60 päivän kokemuksella voin todeta, että näin on.

Se siis tuntuu hyvältä. Tuntuu hyvältä ajatella, että intohimojuokseminen on kestänyt jo kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta, jotka olen itse valinnut olla juoksija – sen sijaan, että olisin valinnut olla jotain muuta.

Tuntuu hyvältä ajatella, että helmikuussa kilometrejä kertyi 63 ja kokonaiskilometrimäärä on tällä hetkellä 135. Lenkkejä kertyi 14, joista pisin oli 8,10 km.

Juoksuvauhti on parantunut sen ollessa nyt 7:02 min/km. Myös syke on madaltunut ja nyt mennään keskimäärin 143:n tahdilla.

Juoksutilastot suhteessa varsinaiseen tavoitteeseen (804,672 km) näyttävät hyviltä. Jos jatkan tätä vauhtia, tulee tavoite ylittymään 20 kilometriä.

Tuntuu hyvältä, että juokseminen rutinoituu syvemmälle ja syvemmälle viikoittaiseen elämän rytmiin. Kaksi päivää juoksua, yksi päivä lepoa.

Jos on hyvä fiilis, juostaan. Jos ei huvittaisi juosta, juostaan. Jos on upea juoksusää, juostaan. Jos sataa räntää, juostaan.

Ja jos ei jostain hyvästä syystä juosta, juostaan juoksemattomat kilometrit seuraavalla juoksukerralla kiinni.

Tällä viikolla oli yksi juoksupäivä jolloin ei huvittanut juosta. Menin kotiin, vaihdoin juoksuvermeet päälle, venyttelin rauhassa, laitoin kuulokkeisiin hyvän podcastin (Esa Saarista), painoin kellosta starttia, avasin oven ja lähdin juoksemaan.

Juoksun jälkeen ajattelin, että kylläpäs minua yllättäen huvittikin juosta. Olin ollut väärässä. Voi minua hupsuliinia.

Helmikuussa juoksu oli suht samanlaista kuin tammikuussa. Sää oli samanlainen, välineet olivat erinomaiset ja juoksureitit pysyivät samoina.

Yksi uusi asia oli yhdessä juokseminen. Kävimme ystäväni Arin kanssa koittamassa, että pystymmekö puhumaan puuskuttamatta. Pystyimme. Ja se oli muutenkin oikein jees. Ehkä maaliskuussa uudelleen.

Toinen uusi asia oli ulkomailla juokseminen. Vietimme perhelomaa Tallinnassa pari päivää ja otin juoksuvarusteet mukaan. Juoksin Hiltonin edessä olevan puiston ympäri 7 kertaa. Sillä reissulla ylitin 100 kilometrin rajan kokonaismatkassa.

Juoksublogin päivittäminen oli helmikuussa heikolla tolalla. En tietenkään ota siitä itse vastuuta vaan sysään syyt 1-vuotiaalle pikkutytölleni, joka on alkanut mennä myöhempään nukkumaan.

Itsenäiset iltatunnit ovat näin ollen jääneet vähäisiksi eikä ole ollut tarvittavaa aikaa ja energiaa kirjoittamiselle. Yritän keksiä uusia rutiineja kirjoittamisen ympärille maaliskuun aikana.

Maaliskuussa vauhti kiihtyy muutenkin. Tarkoituksena on rikkoa 200 kilometrin raja ja juosta ensimmäinen kymppi. Valoisat illat lisääntyvät joten mikäs tässä kipittäessä.

Miten sun juoksu kulkee?