Sanotaan, että 15 kilometrin jälkeen alkaa hankaluudet jos alkumatkasta vauhti on ollut liian kova. Sanotaan, että viimeisten kilometrien aikana tulee vaiheita, jolloin haluaisi luovuttaa ja vaiheita, joissa on vähän toivoa.

Tavoitteeni oli juosta puolimaraton alle kahden tunnin. Laskin, että se tarkoittaisi keskimäärin 5:42 minuutin kilometrivauhtia. Olen juossut lenkkejä viime aikoina 5:15 – 5:30 min/km, joten tavoite ei tuntunut mahdottomalta mikäli valmistautuisin hyvin enkä yrittäisi alkumatkasta kerätä sekunteja ”talteen” loppumatkaa varten.

Ajatuksena oli ottaa Tampere juoksee -tapahtuman alkukilsat rennosti ja lämmitellä kehoa. Ajatuksena oli löytää hyvä porukka, jonka völjyyn voisi liittyä. Ajatuksena oli mennä ensimmäinen kymppi mukavasti ja sitten alkaa suunnitella, että mitä loppumatkan kanssa tehdään.

Hyvät opit ja suunnitelmat pyyhkiytyivät mielestäni aika lailla sen jälkeen kun Tampereen keskustorilla oli kajahtanut lähtölaukaus. Laitoin kellon raksuttamaan ja ampaisin kaistapäänä vauhtiin. Keskustakorttelit vilisivät ja asfaltti rullautui jalkojen alla kuin juoksumatto. Sunnuntaijuoksijat jäivät taakse.

Puolen kilometrin kohdalla vilkaisin kelloa ja se näytti vauhdiksi 4:50 min/km. En juokse lenkillä oikeastaan ikinä niin kovaa. Syke 160. Normaalisti syke käy lenkillä kerran 160:n tasolla ja keskimäärin ollaan nopeallakin lenkillä 150:n tuntumassa. Sain tiputettua vauhtia niin, että ensimmäisen kilometrin nopeudeksi tuli 5:15.

Toisen kilometrin kohdalla löysin itselleni jäniksen, joka juoksi tasaisesti 5:35 nopeudella. Hän ei ollut oikea kirittäjä tai kellokalle vaan ihan tavan puolimaratoonari. Liimauduin hänen peräänsä ja sain tiputettua nopeuden 5:27 min/km toiselle kilometrille. Juoksu kulki erinomaisesti ja mieleen tuli optimistinen ajatus siitä, että ehkä nämä säästetyt sekunnit auttavat siellä lopussa.

Juuri se ajatus, jota ei pitänyt ajatella.

Kolmannella kilometrillä ajauduimme jänikseni kanssa isoon juoksijasumppuun ja hän päätti pinkoa ryhmästä ohi. Se oli mielestäni oikea ratkaisu sillä porukka juoksi tavoiteaikaani hiljempaa nopeutta. Kolmas kilometri meni pienen pinkomisen vuoksi ajassa 5:11. Kevyesti pilviharson takaa pilkottava syysaurinko teki juoksemisesta erittäin iloista.

Tästä eteenpäin juoksimme tiiviinä parivaljakkona seuraavat seitsemän kilometriä. 5:30, 5:30, 5:35, 5:36, 5:35, 5:30, 5:32. Ei voisi paremmin mennä. Tasaista kyytiä ja sopivasti hieman alle sen mihin tähtäsin (5:42). Perässä juokseminen teki matkan teosta helppoa kun ei tarvinnut vilkuilla kellosta nopeutta. Mutta silloin kun vilkaisin, näin ikäviä uutisia. Syke 163, 165, 166, 163.

Olin edellisenä yönä nukkunut poikkeuksellisesti vain 6h 30min. Ourani antoi unesta pisteitä vain 76 ja valmiustasoksi päivään 75. Normaalit tasoni ovat selvästi 80:n yläpuolella. Ehkä vähän jännitti. Ja piti katsoa Vain elämää.

En tuntenut itseäni missään vaiheessa päivää väsyneeksi, mutta ehkä hieman töhkäiseksi tai kuonaiseksi. Ajattelin sen johtuneen runsaasta venyttelystä ja rullaamisesta. Siitä tulee joskus sellainen kuona-olo, joka sitten menee pois kun pääsee lenkille. Koin kaikesta huolimatta olevani tosi valmis puolikkaalle.

Vaikka syke oli korkealla, en tuntenut sitä oikeastaan missään. Sydän ei tuntunut paukkaavan rinnassa, en puuskuttanut eikä mihinkään sattunut. Kaikki oli hyvin. Oikeastaan erinomaisesti. Ensimmäisen kympin aika ei paljon kalpene ennätyskympilleni. Mutta onkohan se kuitenkaan hyvä juttu?

Sitten tapahtuikin ensimmäinen kohtalokas muutos. Jänis pysähtyi juomaan kun saavuimme Ratinan stadionille. Minä en halunnut pysähtyä juomaan vaan join juomapisteiden kohdalla hölkäten. Se toki tarkoitti sitä, että puolet oli rinnuksilla ja naamassa mutta ei sentään tarvinnut pysähtyä.

Jänis jäi taakseni. Pasmat meni sekaisin kun olin itse yhtäkkiä pienryhmämme etujuoksija. Aloin miettiä turhanpäiväisiä juttuja: menenkö nyt tarpeeksi tasaisesti, nojautuukohan jänikseni nyt minun kykyyni pitää nopeus sopivana, menenkö nyt tarpeeksi nopeasti, olisiko minunkin pitänyt pysähtyä juomaan ja tankata kunnolla?

Toisen puolikkaan ensimmäinen kilometri sujui vanhalla rytmillä, 5:36 min/km. Kahdestoista kilometri tuntui edelleen yhtä helpolta kuin aiemmat mutta jostain syystä vauhti tippui 5:41. Tyydyin ajattelemaan, että vauhti saakin hieman tippua, sillä varastossa on hyvin sekunteja.

Todellisuudessa varastossa ei tässä vaiheessa ollut hyvin sekunteja, sillä kelloni mittasi matkaa hieman pidemmäksi kuin se todellisuudessa oli. Se ilmoitti kilometrejä saavutetuiksi ensin pari sataa metriä ennen oikeaa etappia ja lopulta heitto oli jo yli puoli kilometriä. Näin ollen se antoi minulle jatkuvasti liian optimistista dataa keskinopeudestani. Tajusin sen vasta myöhemmin vaikka tiesin koko ajan, että kelloni valehtelee.

Kolmastoista kilometri meni 5:50 nopeudella, mutta ajattelin sen johtuneen vastatuulesta, joka yllätti yhdellä pidemmällä suoralla. Lisäksi samalle osuudelle sattui yksi todella loiva, mutta pitkä nousu. Otin joka toisella juomapisteellä vettä ja joka toisella urheilujuomaa. Aloin pohtia, että riittääköhän tässä energia.

Muistan muinaiselta Saksan rullaluistelumatkalta, että 80 kilometrin viimeinen kymppi oli todella kovaa taistelua sen vuoksi, että energia alkoi loppua. Alkoi haukotuttaa ja tulla kylmä. Nyt ei tuntunut siltä, mutta jostain kieli se, että seuraavakin kilometri taittui ajassa 5:53 vaikka en mielestäni ollut himmaillut yhtään.

Olin syönyt aika vaatimattomasti aamulla. Leipää, jugurttia, banaania. Olin suunnitellut syöväni pastan hyvissä ajoin ennen juoksua, mutta se vaan jäi syömättä kun piti käydä hakemassa rintalätkä Intersportista. En ymmärrä miten näin olennainen asia voi jäädä toteutumatta vahingossa.

Takana tullut jänis paahtoi tässä vaiheessa ohi. Hän kyllästyi hidastuvaan vauhtiini ja ymmärsi, ettei tulisi pääsemään kahteen tuntiin tätä menoa. Sanotaan, että varsinkin näissä kilometreissä ohitukset alkavat tuntua pahalta. Ajattelin olevani immuuni sellaiselle, mutta kyllä se oli masentava hetki.

6:01 oli seuraavan kilometrin nopeus. 15 kilometriä takana. Syke 172, jossa se ei ole käytännössä ikinä. Toisaalta olin juossut tätä ennen vain yhden 15 kilometrin lenkin. Jänis oli edelleen näkyvissä, mutta otti jo selkeästi kaulaa. Hitaasti, mutta vääjäämättä, hän tulisi karistamaan minut kintereiltään.

Mutta ei vielä! Sain hyvän kulauksen vettä ja roiskeet viilensivät mukavasti kasvoja. Kuudestoista kilometri antoi uskoa kahden tunnin alitukseen, sillä nopeudeksi tuli 5:42. Tavoitenopeuteni. Jos nyt pitäisin tuon vauhdin, tulisi muutamat hairahdukseni kuitatuiksi alkupään säästetyillä sekunneilla.

Heti tuon ajatuksen jälkeen oikean jalan pohje kramppasi. Se oli nopea juilaus, enemmänkin sellainen varoitus. Tajusin, että en ole ojentanut nilkkoja riittävästi vähään aikaan. Tekniikka alkoi selvästi väsähtää ja kun taivutin nilkkoja kokeilumielessä vähän normaalia enemmän, meni pohje heti sen askeleen osalta tilttiin.

Kuulostelin kehoa. Sattuuko johonkin? Ei. Puuduttaako jossain? Ei. Varonko alitajuisesti jotain? En. Tai no, ehkä vähän sitä pohjetta. Periaatteessa hyvä fiilis, mutta juoksusta oli hetkessä tullut hieman töksähtelevämpää ja rullaavuudesta oli jo paljon poissa. 6:07 oli 17. kilometrin nopeus. Jäniksellä oli jo uudet hännystelijät.

Aloin selkeästi hiipua. Syke 174, mihinkään ei varsinaisesti sattunut, mutta tehoja ei vaan enää lähtenyt. Pohje kirrasi heti jos yritin tehdä äkkinäisempiä liikkeitä tai parantaa juoksutekniikkaa. Seuraava kilometri 6:25. Se, että en tulisi alittamaan kahta tuntia, alkoi tässä vaiheessa tuntua selvältä. Ajattelin, että jokaiselta kilometriltä tulee kuitenkin vain vajaan minuutin verran ylimääräistä, joten ehkä tulen 2:02:00 maaliin.

Tässä vaiheessa alkoi ärsyttää se, että kelloni oli niin paljon edellä matkan mittaamisessa. Se kertoo minulle iloisesti, että 18 kilometriä täynnä. Sitten alan psyykkaamaan itseäni, että seuraava etappi on jo 19 kilometriä ja sitten on enää ihan pieni lenkki maaliin. 2 kilometriä jaksaa kuka tahansa. Puolen kilometrin päässä polun varressa on kyltti: 18 km. Siis vielä kolme kilometriä!

Yhdeksästoista kilometri menee ajassa 6:28 eli vauhti pysyy suht samana edellisen kanssa. Mieleen alkaa kuitenkin tulla ajoittain kysymyksiä: pitäiskö ottaa pari kävelyaskelta, pitäisikö käydä venyttämässä pohjetta katulamppua vasten, kuinka monta sekuntia menee jos nyt pysähtyy vähän ravistelemaan, pääseköhän sitä enää rytmiin jos nyt pysähtyy, missäköhän jänis menee?

Kilpailujärjestäjät olivat tehneet ikävän tempun. Juoksureitti palaa 20. kilometrin kohdalla aivan maalisuoran tuntumaan, mutta jatkaakin sen ohi. En haluaisi nähdä tässä vaiheessa ihmisiä, joilla on kymmeniä metrejä matkaa maaliin. Siitä tulee lähinnä kateelliseksi. Kuulutukset raikuvat kun porukkaa tipahtelee maaliin. Oma vauhtini tippuu. 20 kilometrin kohdalla se on jo 6:39.

Viimeinen kilometri tuntuu loputtomalta. Juoksen sellaista vauhtia kun pystyn. Ajatukset menevät puolelta toiselle: kävele, älä kävele, kävele, älä kävele. Alkaa tulla kylmä. Tuttu tunne, nyt ollaan tässä vaiheessa. Tästä ei enää nousta, nyt vaan selviydytään. Töpsötän menemään ja yritän sanoa itselleni, että ”tämä on kivaa”. Se toimi vielä 17. kilometrin kohdalla. Ei toimi enää. Nopeus 7:12.

En oikeastaan tunnista, että olenko edes hengästynyt. Hengitän aika rauhallisesti ja syvään. Juoksuasento ei tunnu hyvältä, hartioihin särkee.

Maali on Tammerkosken toisella puolen. Enää pitää ylittää Laukonsilta. Juoksen puoleen väliin siltaa ja sitten yhtäkkiä huomaan käveleväni. Otan ensimmäisiä kävelyaskeleita 30 metriä ennen maaliviivaa. Se ei tuntunut tietoiselta ratkaisulta vaan toimin kuin pakotettuna. Näen Ilonan maalin tuntumassa ja otan viimeiset juoksuaskeleet nopeudella 8:22.

”Åberg, Arvi, maaliin ajassa 2:08:27”

Tuntuu onnelliselta ja poissaolevalta. Mihinkään ei satu. Horjuttaa. Muistan, että kahvikojusta saa munkkeja. Ilona käy ostamassa yhden. Tuntuu vielä onnellisemmalta.

Opit

• Energia loppuu kyllä jossain vaiheessa jos sitä ei ole tankattu. Pitää syödä paljon paremmin ja aloittaa syöminen hyvissä ajoin. Myös uneen voisi keskittyä edeltävänä yönä vähän paremmin.
• Vauhti hiipuu kyllä jos alussa menee ennätysnopeuksia. Kaikki sen tiesi, mutta se on hyvä sisäistää vielä oman kokemuksen kautta. En tosin vieläkään tiedä, että mihin minun olisi pitänyt asettaa tavoite tässä kunnossa.
• Sekunteja ei tosiaan kannata lähteä keräämään säästöön ensimmäisiltä kilometreiltä.
• Lyhyet lenkit eivät varsinaisesti valmista pitkiin lenkkeihin. Jatkossa lenkkirytmiin voisi sisältyä yksi pidempi lenkki parin-kolmen viikon välein.
• Jäniksestä on suuri apu, mutta sen täytyy sitten olla sopiva jänis, jotta sen perässä pysyy loppuun saakka.
• Mieluummin pysähtyy juomaan kunnolla kun roiskii vettä mihin sattuu ja toivoo, että osan saa nieltyä vauhdissa. Ehkä joku energiageeli voisi toimia myös.
• Piilolinssit oli hyvä ratkaisu. Silmälasit joskus ärsyttää jos alkavat valua tai niihin tulee tahra.
• Musiikki tai podcast olisi voinut auttaa negatiivisiin ajatuksiin. Viimeisinä kilometreinä ei oikein ollut mitään muuta ajateltavaa kuin vallitseva kurjuus tai pilkistävä toivo, joka vaihtui hetken kuluttua epätoivoon.
• Täytyy jatkossa pyrkiä vielä tasaisempiin reitteihin, jos mahdollista. Pienetkin nousut menee loppuvaiheessa väkevästi tunteisiin.
• Kelloon ei voi luottaa. Kannattaa seurata matkan sijaan sykettä. Vauhtiseuranta saattaa huijata, joten sen kanssa tulee olla tarkkana. Kellon mukaan 21,1 km tuli täyteen ajassa 2:02:15.
• Tämä on tekniikkalaji. Uhoamisella ei pärjää.
• Ei kannata vertailla itseä muihin. Siellä menee välillä papat ja mummut ohi. Välillä sitä ihmettelee, että kuinka voin mennä noin hyväkuntoisen näköisestä nuorukaisesta itse ohi.

Olen lopulta tosi tyytyväinen tulokseen ja oppeihin. Tämä oli ensimmäinen urheilutapahtuma, johon olen osallistunut. Tämä oli pisin lenkki, jonka olen koskaan juossut. Nyt on pohja-aika asetettu.

Mietin viimeisen kilometrin kohdalla, että ei tämä ole tämän arvoista ja voi olla, että tulen pysymään 5-10 kilometrin lenkeissä. Nyt tuntuu siltä, että aika on jo kullannut muistot ja mieli halajaa takaisin juoksemaan.

Otin aamulla pari juoksuaskelta ja ne tuntuivat hyviltä.