Osallistuin tänään Teams-palaveriin tukka pörrössä ja kaulaliina kaulassa. Tukka pörrössä siksi, kun aamulla ei ollut palavereita ja vain iltapäivää varten kuosiin laitettu kuontalo tuntui ylenpalttiselta ottaen huomioon, että se liiskautuisi lenkkipipon alle hetikohta palaverien jälkeen. Kaulaliina siksi, kun torppa oli aika viileä.

No siinä kun käynnistin sen Teams-kameran niin tulin ajatelleeksi, että näytän vähän taiteilijalta. Siis sellaiselta mielikuvien taiteilijalta – boheemilta etsikkosielulta, joka homssuisesti haahuilee ja kuluttaa villasukan pohjia vailla sen ihmeempää päämäärää.

Tarkistin oman villasukkatilanteeni, joka oli nuhjuinen ja muuhun asukokonaisuuteen silmiinpistävän epäsopiva mm. väritykseltään. Siis taiteilijuudessaan täydellinen. Löperöiksi venyneet ja vanuneet varret, jotka vain hädin tuskin kietovat hoikistuneet sääreni syliinsä. Vuosien käytöstä nukkaantuneet. Nukkaa, jonka päällä on uutta nukkaa. Nukka, nukan päällä nukka, nukan nukan nukka.

Totesin, että villasukkani, yhdistettynä vapaina kiehkuroina hulmuavaan hiusasetelmaani ja hartioilleni heilahtaneeseen huiviin, täydensivät aika otollisesti tätä mieleeni putkahtanutta ajatustani taiteilijan stereotypiasta.

Sitten mieleeni tuli eräs Muumi-jakso. En tiedä mitä alkujaksossa oli tapahtunut, mutta jostain syystä Muumipappa oli alkanut maalata. Istahdin television ääreen oikeastaan juuri siinä vaiheessa kun ihmiset ympäri Muumilaakson naapurikyliä olivat saaneet vihiä taiteilevasta Muumipapasta ja olivat tulleet ihmettelemään hänen teoksiaan. Toisella heistä oli sotkuinen keltainen tukka ja toisella sotkuinen oranssi tukka. Molemmilla kaulassaan jotain kiedottua.

Muumit on kuvattu suhteellisen yksinkertaisina hahmoina noin niin kuin ylipäätään. Papan erottaa hatusta, mamman essusta, Muumipeikon siitä, että hän on blanco muumi – ei mitään lisukkeita. Niiskuneidille on pitänyt laittaa otsatukan lisäksi varmuuden vuoksi vielä nilkkarengas, että hänet varmasti erottaa tyttömuumiksi. Keltatukkaista, kimeällä äänellä puhuvaa muumia saattaisi erehtyä muuten luulemaan punk-henkiseksi teinipoikamuumiksi, jonka ääni ei ole vielä kokenut murrosta.

Taiteilijamuumille on laitettu pörrötukka ja kaulahuivi. Kysymys on siis eräänlaisesta taiteilijuuden minimivaateesta. Jos taiteilijamuumilta ottaa jomman kumman pois, hän ei ole enää taiteilija. Ja toisaalta, vaikka hänelle lisää joitain muita asusteita tai piirteitä, ei hänestä tulee enää enempää taiteilija. En nyt muista, että minkälaiset sukat kavereilla oli.

Jos jokin vaate on sitten erityisesti taiteilijan vaate, on se ehkä villatakki. Kulahtanut, tietysti, mahdollisesti parsittu ja nahanpaloilla paikattu. Pitkä, jopa polviin ulottuva, hartioilta roikkuva, eikä liiemmin mistään muualtakaan istuva. Puhuttaessa maalaustaiteesta, istuva vaate syö taiteilijan uskottavuutta ja taiteellista arvokkuutta uskomattomalla tavalla. Liian pienet vaatteet eivät myöskään käy, paitsi housut, jotka on lahkeista lyhyet. Ylisuuri on turvallisin valinta, sanoisin.

Olin siinä palaverissa vielä hetken aikaa yksin ennen kuin henkilöstöpäällikkö tuli linjoille. Käytin Teams-kameraa peilinä ja kohdistin katseeni omaan auki repsottavaan polyestertakkiini. Sitä ei kyllä hyvälläkään mielikuvituksella voisi kuvailla taiteilijan asusteeksi, vaikka se lojui päälläni kuin tamppauksen jälkeen huolimattomasti lattialle viskattu matto. Mutta toisaalta, ehkä tämä on juuri se takki, joka myöhemmin tulee kulahtamaan ja löytämään oikean muotonsa. Ehkä mikromuovi on 20 vuoden päästä juuri se mihin taiteilijat pukeutuvat, kun muut eivät enää kehtaa.

Ja on sillä jo kuitenkin oma historiansa. Sillä fleecetakilla. Ostin sen muuan Levin reissua varten arviolta 10 vuotta sitten. Nyt kun olen laihtunut toistakymmentä kiloa, se taas mahtuu ja tuo miellyttävää lämpöä näihin alati jatkuviin pakkaskeleihin, jotka ah niin raikkaana tämän sisäsilmän pitää.

Edesmennyt kissani Midas on syönyt rintataskun vetoketjussa olevan Helly Hansen -logolla varustetun vetoketjun vetimen huonoon jamaan. Kuinka nostalgista olisikaan ajatella, että se olisi ainut konkreettinen muisto tuosta kissakaverista. Mutta se ei pidä paikkaansa. Yhdessä tuvan nahkatuolissa on konkreettinen muisto hänen kynsistään.

No sitten se henkilöstöpäällikkö tuli linjoille. Kerroin rehellisesti mitä olin juuri ajatellut. En tietenkään kertonut Muumipapan uudesta harrastuksesta tai siitä, että mietin Niiskuneidin mahdollista identiteettikriisiä, jos Tove ei olisikaan asetellut hänelle nilkkakorua. En kertonut villasukistani, enkä Midas-kissasta, mutta sen kyllä mainitsin, että tukka on pystyssä ja kaulahuivi kaulassa. Ihan niin kuin hän ei olisi sitä itse huomannut.

”Mietin, että mähän näytän ihan taitelijalta”, sanoin. ”Mutta toisaalta, mähän olen taiteilija”, jatkoin. Ja sitten me nauroimme.

Niin, minähän itse asiassa olen taiteilija. Tai en minä nyt varsinaisesti tiedä, että tarvitaanko siihen joku sertifikaatti tai ajokortti, mutta kymmenen taulua on jo tänä vuonna maalattu. Yksi taulu on jo myytykin. Ja kiinnostuneita riittää. Ja tilauksia on.

En ehkä kampaa huomennakaan tukkaa.