Kun heinäkuun kolmantena varasin paikkani Edinburghin maratonille keväälle 2022, ei sen jälkeen kulunut päivääkään, etten olisi ajatellut uutta tavoitettani. Miten tulisin valmistautumaan? Minkälainen treenikausi olisi? Mikä hotelli? Ketkä lähtisivät mukaan? Mikä olisi kuntoni 29. toukokuuta kun kiinnittäisin numerolapun rintaan ja syöksyisin ensimmäiselle kuninkuusmatkalleni? Jännittävää!

Koskahan tänne pääsee takaisin? Voisimme tulla joulumarkkinoille. Toivottavasti mahdollisimman pian, ajattelin kun istuimme toistaiseksi viimeistä kertaa taksissa matkalla Edinburghin lentokentälle.

Se oli kesäkuuta 2015. Juhlapuvut, tuliaiset ja viimeinen epämääräinen muuttokuorma (kuten henkarit ja lihaliemikuutiot) oli pakattu laukkuihin ja pysyvämpiluonteinen suunta Suomeen oli tosiasia. Ilonan yliopistoaika oli nyt paketissa. Sellaisessa pahvisessa kääröputkilossa.

Emme ole pahimmissakaan nostalgiahuuruissa onnistuneet varaamaan yhteistä muistelomatkaa vanhaan savuisaan, Skotlannin sydämeen, sydänlupaustemme syntysijoille. Juuri sen vuoksi Edinburgh olisi mitä täydellisin kaupunki ensimmäiseksi maratonkaupungikseni.

Olin juoksutarinoita kahlatessa havainnut, että ensimmäinen maraton voisi olla ikimuistoinen kokemus. Viimeiset, tahdonvoimalla juostavat kilometrit – tai tässä tapauksessa mailit – vähenisivät askel askeleelta ja lopulta maalisuoran avautuessa silmien eteen voisi juoksija antautua itsensä ylittämisen kunniaksi henkisen liikutuksen armoille ja rojahtaa maaliviivan paremmalle puolelle kaikkensa antaneena.

Se olisi varmasti jonkun verran eri juttu kokea ensimmäinen maraton toukokuun lopun Edinburghissa kuin esimerkiksi heinäkuisessa Hämeenlinnassa. Vaikka Hämeenlinna onkin ihan mukava kesäkaupunki.

Kaksi hotellihuoneellista isovanhempia ilmoittautui mukaan vapaaehtoisiksi lapsenvahdeiksi. Alustavan hahmotuksen perusteella Airbnb -asunto voisi sijaita jossain linnan ja kansallismuseon välimaastossa. Lennot on nykyään suorat Helsinki-Vantaalta. Parhaassa tapauksessa omikron on toukokuun lopussa muisto vain eikä uusista varianteista ole matkustamiselle estettä.

Harjoittelumielessä kaiken pitäisi myös olla suhteellisen hyvin. Pääsin loppukesästä täydellisesti kiinni maratonille tähtäävään juoksurytmiin. Pitkiä, yli kahdenkymmenen kilometrin mittaisia leppoisia lenkkejä, vähän nopeatempoisempia kymppejä ja napakoita vitosia sinne tänne. Keho tuntui tottuneen nopeasti 40 juoksukilometriin viikossa.

Sen minkä treenaat viikossa, juokset kerralla kisoissa, sanottiin jossain kirjassa, ja pidin sitä ohjenuorana.

Sitten tuli stoppi. Se, josta edellisessä kirjoituksessani kerroin. Lyhyesti: ylikunto, kolme flunssaa ja kolmen kuukauden lähes täydellinen juoksutauko. Pikkuhiljaa vuoden loppua kohden pääsin pidemmille kävelyille ja askel alkoi saavuttaa luontaista ripeyttä.

Tammikuussa aloitin juoksun taas kunnolla, joskin kaikesta viisastuneena paljon rauhallisemmin kuin kesällä. Ensin 20 kilometriä viikossa, helmikuussa 30 kilometriä viikossa ja maaliskuussa ehkä jo 40 kilometriä viikossa. Motivaatiota ei tarvinnut herätellä – se syttyi ilmiliekkeihin heti ensimmäisistä ulkona otetuista juoksuaskeleista.

Oi vapaus, oi rytmi, oi rauha.

Vaikka syksy oli hetkittäin haastavaa, tiesin koko ajan, että tulisin jälleen jossain vaiheessa pääsemään kurimuksen yli ja nauttimaan jälleen juoksemisesta. Minun piti uskotella itselleni, että pystyisin keväällä juoksemaan maratonin. Minun piti myös uskotella kaikille muille, että tulisin keväällä juoksemaan Skotlannissa.

Minun piti uskotella, sillä olin jo niin luvannut. Minun piti uskotella, vaikka tiesin, että se mitä uskottelin, ei ollut enää totta.

Niin minun piti uskotella, vaikka jo syyskuun lopussa tiesin, että minä en tulisi juoksemaan keväällä Edinburgissa. Minä en tulisi laittamaan numerolappua rintaani 29.5, enkä liikuttumaan itseni ylittämisestä maaliviivalla. Emme vieläkään tekisi nostalgiamatkaa ylänummille.

Meidän toisen lapsemme laskettu aika on nimittäin Edinburghin maratonia edeltävänä päivänä. 28.5.

Keväällä tapahtuu siis vielä jotain paljon hienompaa.