Kun heinäkuun kolmantena varasin paikkani Edinburghin maratonille keväälle 2022, ei sen jälkeen kulunut päivääkään, etten olisi ajatellut uutta tavoitettani. Miten tulisin valmistautumaan? Minkälainen treenikausi olisi? Mikä hotelli? Ketkä lähtisivät mukaan? Mikä olisi kuntoni 29. toukokuuta kun kiinnittäisin numerolapun rintaan ja syöksyisin ensimmäiselle kuninkuusmatkalleni? Jännittävää!

Se, että jokin paikka ehtii tulla tutuksi ja kotoisaksi lyhyen matkan aikana, tuntuu siltä kuin saavuttaisi jotain paikallisesta elämästä. Ihan kuin hetkellisesti integroituisi kaupungin arkeen. Vaikka se olisi käytännössä vain turistikahvilassa istumista.

Kyllähän sen etukäteen jo sääennusteista pystyi laskemaan, että todennäköisyydet aurinkolomalle oli olemattoman pienet. Forecan arvaukset vaihtelivat kahden ja kolmen sadepisarapilven välillä oikeastaan koko lomaviikon ajalle.

Asetin valokuvaustavoitteen: Otan peltipurkkiratikasta sellaisen kuvan, jossa näkyy kyydissä olevia matkustajia, jotka tekevät jotain mielenkiintoista. Muut ratikat eivät tule kysymykseen, sillä ikkunoista ei näy riittävästi läpi ja – no, ne ovat rumia.

Tein mielestäni mielenkiintoisen havainnon: Kuvaan matkoillani aika paljon, mutta pääosin kuvat kertovat jostain muusta kuin siitä, mitä minä käytännössä olen esimerkiksi tehnyt. Ne kertovat enemmänkin siitä, mikä on sillä hetkellä näyttänyt kuvaukselliselta.