Olen tykästynyt Uutisraportti-podcastiin. Se on kolmen hesarilaisen toimittajan muodostama paneeli, jossa ruoditaan viikon keskeisimmät uutiset. Viimeviikkoiset aiheet ovat olleet […]
Huomaan kaipaavani someparlamenttien ja pikapotkujen sijaan inhimillisyyttä ja yritystä ymmärtää. Mitä jos raivon hetkellä pysähtyisi sittenkin hetkeksi pohtimaan, että minkälaisesta ajattelusta, tunteista ja kokemuksista käsin tähtäimessä oleva paholainen ponnistaa?
Yhtäkkiä ajatusketju, tapahtumien sarja ampiaisesta Kellohallin kautta konetiskiaineeseen ja niiden väliset syy-seuraussuhteet sekä loppuratkaisu olivat nenäni edessä. Tunsin itseni Sherlock Holmesiksi ja Horatio Caineksi yhtä aikaa.
Keskustelu. Monesti se alkaa jollain kysymyksellä. Mitä kuuluu? Sen jälkeen keskustelu jatkuu jonkin asian kertomisella. Hyvää. Kertomisen jälkeen seuraa kommentointi. Mukava kuulla. Yksinkertaista, vai mitä?
Ja mitäkö väliä sillä on, mitä mieltä minä olen formuloista, Kimi Räikkösestä tai Kari Hotakaisesta? Ei yhtään mitään. Silti selatessani tylsyyspäissäni Facebook-virtaani, tajusin, että Tuntemattomasta Kimi Räikkösestä pitää olla mielipide.
Ainutlaatuinen pala kansanperintöämme, ylisukupolvinen lapsuuskokemus ja varttunut nostalgia, päättymätön tarina ystävällisyydestä ja hyvänmielisyydestä sekä esteettinen silmänräpäys ajan hetkeä – arkea ja juhlaa – yhdistettynä funktionaaliseen taloustuotteeseen. Sellaisesta tässä on kai kysymys.
Hihna on teollisen vallankumouksen yksi kauneimmista lapsista ja tullut pelastamaan meidät ylimääräiseltä liikkumiselta. Siinä missä ennen asioita ja ihmisiä siirrettiin raa’alla lihasvoimalla, nyt sen tekee laite. Tänä päivänä liukuhihna kuljettaa sujuvasti sushikippoja japanilaisessa ravintolassa ja tekee paikallaan juoksemisesta hyväksyttävän liikuntamuodon.
