Elämässä ei saa sitä mitä ansaitsee, vaan sen minkä pystyy neuvottelemaan. Niin sanotaan eräässä neuvottelutaitoja opettavassa kirjassa. Pidän itseäni, yhtään kuitenkaan kehumatta, ihan hyvänä neuvottelijana. Työni puolesta neuvottelen paljon erilaisista asioista, mutta jo pienenä neuvottelin vanhempien kanssa esimerkiksi viikkoraha-asioista, hyvällä menestyksellä. Tein erilaisia ehdotuksia siitä miten voisin ansaita rahaa. Siivoamalla, saamalla hyviä arvosanoja kokeista tai perustelemalla vain tarpeeni riittävän hyvin. Kuitenkin kaiken sen takana on kova tahto tehdä jotain, sille rahalle on aina ollut joku käyttökohde. Täytyy olla riittävän kova halu tehdä jotain, jotta tekeminen alkaa. Apuvälineenä on hyvät neuvottelutaidot, mutta ei ne onnea tuo. Siksi sanoisinkin että elämässä saa sen, mitä tarpeeksi haluaa. Ei kuitenkaan riitä että vaan haluaa, täytyy haluta riittävästi. Mikä sitten on riittävästi? Riittävästi on se, kun olet saanut sen mitä haluat.

National Geographicissa (2/2013) oli tarina jalkapallosta. Oikestaan se on tarina riittävän kovasta halusta pelata jalkapalloa. Belgialainen valokuvaaja Jessica Hilltout lähti katsomaan mitä jalkapallo merkitsee Afrikkalaisille nuorille. Hän kiersi potkimassa mitä erilaisempia palloja pienissä kylissä lasten kanssa, samaan aikaan kun isolla stadionilla järjestettiin jalkapallon MM-kisat. Tsamina mina zangalewa, this time for Africa. Se ei ole mikään uusi juttu, että Afrikkalaisilla lapsilla ei mene kauheen vahvasti. Se tuskin tulee kenellekkään yllätyksenä enkä lähde sillä mässäilemään. Hienoa on kuitenkin lukea siitä innosta ja halusta pelata jalkapalloa, mikä täkäläisillä lapsilla on. Tosiasia on kuitenkin ettei niitä jalkapalloja siellä ostella urheiluvälinekaupasta sitä mukaa kun edellinen menee puhki. Ne tehdään itse. 13-vuotias Isaac esittelee Hilltoutille jalkapallontekotaitojaan. Hän on ymmärtänyt ehkäisyvälineiden tärkeyden tässäkin asiassa ja puhaltaa kondomin täyteen ilmaa ja kiepauttaa sen ympärille palan kangasta pehmusteeksi. Sen jälkeen hän sitoo ja muotoilee sen pyöreäksi palloksi valkoisen narun avulla. Carlos on puolestaan tehnyt oman jalkapallonsa muovipusseista ja narusta. Se ei ole ihan pyöreä mutta ajaa asiansa. Kun on riittävästi tahtoa, kun haluaa tarpeeksi, niin pääsee pelaamaan jalkapalloa. Jalkapallon tekeminen ei ole välttämättä hankala juttu, mutta päätös siitä että nyt haluan sitä tarpeeksi, on tehtävä itse.

Ystäväni kysyi kerran: ”Arvi, luuleksä että musta vois tulla hyvä rumpali?” Vastasin kyllä, koska tiedän hänen aiemmista tahdonosoituksistaan, sitä tahtoa ja päättäväisyyttä löytyy tarpeen tullen. Toinen ystäväni sanoi joku aika sitten että haluaisi banjon. Hän kysyi voisiko hän oppia soittamaan sitä. Sanoin että jos haluat tarpeeksi. Siitähän se on kiinni. Ostin itselleni saksofonin ehkä kolme vuotta sitten joululahjaksi, en osaa vieläkään soittaa sitä. Helppoa keksiä syitä miksen. Sen opetteluun tarvitsee opettajan, sitä on hankala itse opiskella. Se on vaikeampi soitin kun kitara tai rummut. Sen osaaminen vaatisi ehkä nuotinlukutaidon. Höpöhöpö, tahtoa se vaatii. Sitä ei ole nyt ollut tarpeeksi.

Hesarissa oli tänään Sami Sillanpään pysäyttävä kirjoitus otsikolla Johda sinä itseäsi. Se oli niin hyvä että jaan sen kokonaisuudessan.

Sinä olet onnellinen. Mutta ulko-ovella päälle vyöryy pimeys, jalkakäytävä on jäätikkö ja pysäkillä bussi roiskauttaa loskat nilkoillesi.

Potuttaa.

Mielesi alkaa pyöriä harmien ympärillä. Siihen mennessä, kun pääset työpaikalle, olet jo saanut vakuutettua itsesi siitä, että elämässä kaikki on päin huonoa.

Ihan turhaan. Kaikki on hyvin.

En usko olevani ainoa, joka kamppailee oman mielen hallinnan kanssa. Ympärillä näkee ihmisiä, jotka paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa. Yhteiskunnassa se näkyy: masennusta, itsemurhia, stressiä, kaikkeen kohdistuvaa vihaa.

Tapana on syyttää hyvinvointivaltion rappiota, työelämän vaatimuksia, maahanmuuttoa, nuivaa puolisoa tai pitkää talvea – aina on joku tai jokin, joka estää oman onnellisuuden. Entä jos se onkin ihan oma vika? Meidän kaikkien, jotka emme osaa johtaa itseämme.

Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan. Vaikeuksia ei voi kukaan välttää, mutta itse voi valita, miten niihin suhtautuu. Valinta ratkaisee, eteneekö vastoinkäymisistä synkkyyteen vai ei.

Oma mieli on hankala koulutettava. Joitain ihmisiä siinä auttaa hyvä kasvatus, toisia uskonto. Kun minä kohtasin elämäni ensimmäisen vaikean kriisin, psykologiset taitoni riittivät vain ahdistuksen syventämiseen. Kun lopulta tajusin, auttavat ajatukset olivat niin yksinkertaisia, että uskoin kaikkien tietävän ne:

Päästä irti – älä haudo vihaa sisälläsi.

Ole kiitollinen – keskity hyvään.

Anna anteeksi – älä anna kokemasi vääryyden hallita itseäsi.

Hyväksy se, mihin et voi vaikuttaa. Heittäydy siihen, mihin voit vaikuttaa.

Erityisen hyödyllisen ajatuksen luin John C. Parkinin kirjasta F**k It: The Ultimate Spiritual Way. Kirja lupasi viedä äärimmäisen henkisyyden tielle. Sen keskeinen ajatus on ”fuck it” – relaa, elämää tämä vain on.

Elä hyvällä mielellä. Se on suurin palvelus, jonka voi tehdä itselleen. Se myös sulostuttaa läheisten elämää.

Toisia voi johtaa hyvin vain, jos osaa johtaa itseään. Kun ymmärtää omaa ajatteluaan ja toimiaan, näkee tavat kehittää kykyä muissa. Hyvät johtajat kykenevät pelastamaan perheet, urheiluseurat, rykmentit, yritykset, taideyhteisöt ja valtiot.

Tässä kohtaa voi syyttää yhteiskuntaa. Mielenhallinnan merkitys on laiminlyöty. Koulussa on pakollista opetella derivointia muttei peruspsykologiaa, joka auttaisi kohtaamaan jokapäiväisen haasteen: oman itsensä kanssa elämisen.

Annan sen anteeksi.

”Elä hyvällä mielellä. Se on suurin palvelus, jonka voi tehdä itselleen”. Hymyile, kaikki menee vielä ihan hyvin.

Elämässä saa sen minkä todella haluaa, kun sitä riittävästi haluaa. Ensin täytyy tietysti tietää mitä haluaa. Jos haluat kyseenalaistaa tämän niin keskustelen mielelläni.