Positiivisia eivät ole ensimmäiset ajatukseni, kun ryhdyn miettimään armeijaa ja asepalvelusta. Mieleen tulee kylmät ja kosteat muistot sekä yleisesti asepalveluksen tehottomuus ja toimimattomuus järjestelmänä. Negatiiviset ajatukset ovat kuitenkin useimmilla, joilla niitä on, samankaltaisia. Marsseista, telttamajoituksesta tai turhasta odottamisesta ei ole uusia tarinoita keksitty varmasti vuosikymmeniin. Keskustelu armeijan tarpeellisuudestakaan tuskin tuottaa mitään uutta. Olisi myös kiva ajatella välillä ihan vaan positiivisesti. Mietin hetken varusmiespalveluksen parhaita muistoja sekä mahdollisesti siitä saamaani hyötyä.

Astuin palvelukseen 2007 tammikuussa. Palvelukseenastumismääräyksessäni oli ilmoittautumispaikaksi määritelty Upinniemen varuskunta Kirkkonummella. Olin siellä omaan tyyliini ensimmäisten joukossa paikalla heti aamusta. Ilmoittauduin alokas Åbergina, mutta virkailijan mukaan väärässä paikassa. Puolustusvoimien omien papereiden mukaan minun pitäisi olla Helsingissä, Santahaminassa. Sieltä minut kuljetettaisiin Isosaareen Helsingin edustalle.

Istuin Upinniemessä yhden yksikön jumppasalissa kamojeni kanssa tunteja ja odottelin kyytiä Santahaminaan. Illan koittaessa kyytini saapui ja lähdimme kohti määränpäätä. Satoi vettä. Santahaminan portilla odottaminen jatkui, sillä kukaan ei varsinaisesti tiennyt kuka minulle antaisi ohjeet mennä mihinkin. Illan hämärtyessä joku ymmärsi ohjata minut panssariauton kyytiin ja pääsin kasarmille. Tässä vaiheessa kaikki kuuliaiset alokkaat olivat jo ilmoittautuneet palvelukseen. Vain raggarit ja myöhemmin palveluksen kesken jättävät vätykset olivat seuranani. En yrittänyt luoda keskustelua.

En ollut ihan viimeinen aakkosissa. Jälkeeni tuli vielä Österberg. Arvata saattaa, etten myöskään seuraavalta etapilta päässyt ensimmäisenä eteenpäin. Odotin edelleen Santahaminassa kun keskiyö alkoi lähestyä. Siitä hetkestä kun olin astunut palvelukseen Upinniemiessä, oli kulunut 14 tuntia. En ollut syönyt tai juonut mitään. Santahaminan ja Isosaaren välinen lautta oli tehnyt sinä iltana jo viimeisen reissunsa joten viimeiset alokkaat kuljetettiin sotilasveneellä Isosaareen. Sade pisteli kasvoilleni kun kävelin laiturilta jonon mukana kasarmia kohti, katse tiukasti märkien kenkieni kärjissä. Olen sentään vihdoin perillä, ajattelin.

Alikersantti käski levittäytymään ison salin seinustoille ja avaamaan todella suuren varustesäkin. Se sisälsi kaikki palvelusaikana tarvitsemani varusteet, sukista saippuakoteloon. Käskyjen mukaisesti roinat kipattiin lattialle ja kun alikersantti huusi ”kalsarit!”, kaikki nosti pinosta esiin kalsarit. Varusteita saadessa, niiden jakajat eivät kiinnitä liikaa huomiota alokkaan kokoon. Saatoin saada XXL -koon housut ja S -koon paidan. Varusteita yritettiin nopeasti vaihdella viereisten tovereiden kanssa. Kun rättileikkiä oltiin aikamme leikitty, sullottiin kamat takaisin säkkiin ja etsittiin oma tupa. Tuvassani asui itseni lisäksi muut ylijäämäaakkosilla alkavat. Seuraavana aamuna herätys oli kello 6. Kun avasin silmät, en voinut uskoa missä olin.

Tarina saattaa vaikuttaa negatiiviselta, mutta se oli yksi niistä opettavaisista hetkistä jotka puolustusvoimat minulle tarjosi. Joskus huomaan ajattelevani, että tämän opin armeijasta: Älä jaksa valittaa ihan joka asiasta. Elämässä tulee tilanteita joissa ei auta kuin yrittää mennä ja tehdä. Kaikkiin asioihin ei ole itse mahdollista vaikuttaa eikä silloin valittaminen auta. Koen oppineeni tämän, sekä monien muiden, fyysisesti ja henkisesti raskaiden kokemusten kautta, että kyllä sitä pystyy jos haluaa.

Puolustusvoimat tarjoaa myös mahdollisuutta kouluttautua. On tarjolla esimerkiksi kuljettajan opintoja, johtamista ja lääkinnällistä opetusta. Armeijan johtamiskoulutusta arvostetaan, tai on ainakin ennen arvostettu. Itse arvostan johtamisessa huutamisen ja voiman osoittamisen sijaan keskustelua ja vaikuttamista sekä yksilöjohtamista. Armeijasta saatu johtajakoulutus sopii – no armeijaan.

Sain lääkintämiehen koulutuksen. Koulutusaika sekä sen jälkeinen palvelusaika oli todella helppoa. Helpompaa kuin monilla muilla ja olin siihen tyytyväinen. Koulutus varsinaisesti ei ollut mitenkään erikoinen verrattuna lukion biologian tunteihin yhdistettynä ensiapukoulutukseen. Tämä koulutus vain kesti 9 kuukautta. Oli ajastani varusmiessairaalassa hyötyäkin. Poistatin kolme viisaudenhammasta.

Leireille ja marsseille otin aina mukaan suklaata ja kaksi puhelinta. Rinkkani painoi enemmän kuin muilla, kaikkine lisävarusteineen, mutta sainpahan välillä nauttia yleellisyydestä. Vaikka koulutukseni ei ollut vaativimmasta päästä, koin monena hetkenä onnistuneeni muita paremmin. Esimerkiksi silloin kun katsoin uusavuttoman helsinkiläisnuoren puiden pilkkomista tai nuotion sytytystä. Käytännön taitojen puute konkretisoitui nuorissa tovereissani yön pimeinä tunteina, kun kamina oli sammunut.

Armeijan positiivisia muistoja alkaakin kerääntyä enemmän mitä enemmän sitä aikaa muistelee. Johtunee siitä että heikot hetket olivat todella heikkoja ja pienikin positiivinen pilkahdus nosti fiilistä. Hetken tauko auringossa varpaita meressä huljutellen tai rajaton määrä mustikkajugurttia silloin kun nälkä on pahimmillaan. Hauskat keskustelut tovereiden kanssa yöpäivystyksessä ja vapauden tunne joka koitti viikonloppuisin kun käynnistin kuplavolkkarin kasarmin pihassa kotiin lähteäkseni. Muistan ilon tunteen kun sain rastia aina yhden päivän TJ-kalenterista yli.

Kotiuduin lokakuun alussa 2007, vähän syntymäpäivieni jälkeen, korpraalina.