Ajovaloni osoittivat parkkipaikalle kääntyessäni maassa makaavaa vanhaa miestä. Sammutin auton siihen paikkaan. Tuijotin hetken tuulilasin läpi ja yritin saada selvyyttä mitä oli tapahtumassa. Katsoin kun mies yritti rimpuilla ylös lumihangesta. Iso pisara verta tipahti leuan kautta koskemattomalle lumelle. Miehen rintamus sekä polvet olivat verestä tahriintuneet.

Vanhus huomasi minut, muttei yrittänyt saada minua luokseen. Hän ei sanonut mitään tai viittonut minua kohti apua pyytääkseen. Sinnikkäiden yritysten jälkeen mies onnistui pääsemään kumaraiseen asentoon lyhtypylvääseen nojaten. Huomasin betonisen pylvään juuren olevan veren roiskeissa.

– Oletko juovuksissa?
—En, jalat eivät vaan kanna yhtään

Mies kertoi kaatuneensa hetki sitten yrittäen ottaa tolpasta tukea. Ote lipesi ja hän kaatui tolppaa päin. Sen jälkeen hän ei päässyt ylös lainkaan. Partaan valunut veri alkoi jäätyä kokkareiksi,  miehen etukumaran taas syventyessä. Hän ei itse osannut sanoa mistä tasapainottomuus voisi johtua. Hän pysyi aika vaitonaisena muutenkin. Kerroin soittavani hänelle ambulanssin.

– Vaihtuuko väri miehen kasvoissa?
– Puhuuko hän?
– Pystyykö mies seisomaan?
– Voitko pysyä hänen seurassaan ambulanssin tuloon asti?

Tarjosin herralle käsipaperia lounaspussistani ambulanssia odotellessa. Köpöttelimme pikkuhiljaa pakkasesta sisätiloihin. Matkalla kysyin oliko hän tulossa vai menossa kauppaan. Ujohkon oloinen vanhus kertoi ettei kauppaan lainkaan vaan kaverin luokse pelaamaan korttia. Kysyin huolestuuko kaveri jos hän ei tulekaan. Mies sanoi ettei ollut huolta. Korttipeliin oli tulossa muitakin, eikä ketään varsinaisesti odotettu.

Vein herrasmiehen penkille istumaan ja menin takaisin ulos odottamaan tohtorikyytiä. Hetken kuluttua se saapui. Ohjasin ambulanssihenkilökunnan miehen luokse ja kerroin lyhyesti tapahtumien kulun. Oli kyse sitten liian monesta juodusta kahvikupista tai väliin jääneestä lounaasta, uskon miehen olevan huomenna jo kortinpeluukunnossa.

Se mitä jäin miettimään jälkeenpäin oli enemmänkin omat ajatukseni tapahtumien aikana. Heti nähtyäni miehen toivoin että joku muu olisi jo rientämässä auttamaan häntä. Ettei minun tarvitse. Ajattelin ensin tähän menevän koko lounastuntini jos asian selvittäminen pitkittyy. Ajattelin että jos mies on juoppo, en jaksaisi höpötellä mitään joutavia. Muistan myös ajatelleeni että toivottavasti häntä ei tarvitse verisenä kantaa mihinkään. Ajattelin että juuri lounaaksi hakemani patonki jäätyy pakkaseen.

Jossain kohtaa se ajatus kuitenkin sitten muuttuu. Tulee huoli miehen voinnista, kavereiden tiedottamisesta ja avun saamisesta. Ehdotin veriselle miehelle että istutaan autooni odottamaan ambulanssia. Hän sanoi kuitenkin jaksavansa kävellä sisälle kauppaan. Pihalla ambulanssia odottaessani olin jo unohtanut olevani lounastunnilla sekä kädessäni olevan patongin.

Ajatus oman itsensä edusta muuttuu toisen ihmisen pyyteettömäksi auttamiseksi aina jossain vaiheessa. Tärkeää olisi saada ajatukset auttamisen moodiin mahdollisimman nopeasti. Auttaminen tekee hyvää, niin autettavalle kuin auttajalle. Suosittelen, tilaisuuden tullen.