Seison jonossa. Edessäni on yhtä paljon ihmisiä kuin on takanani. Kaikki tunnustelevat itseään ja pälyilevät ympärilleen. Pienistä eleistä ja kasvonpiirteistä voisi aistia että jonottava ihmismassa on jännittynyt. Kuuluu vain pientä kuiskintaa, kukaan ei halua erottua joukosta. Kaikki ymmärtävät ettei titteleillä ole enää merkitystä, kenelläkään ei ole oikeutta ohitella.

Alan riisuutua. Ensin päällysvaatteet ja kaulahuivi. Aikaa on hyvin joten kiirettä ei ole. Kaikki tietävät mitä jonon perällä odottaa, mitä se itseltä vaatii ja että jono on kuljettava. Otan muutaman askeleen jonon edetessä ja jatkan riisumista löysäämällä vyön solkea. Katson seuraavaksi kenkiäni arvioiden.

Se ei ole enää tässä vaiheessa ihminen, joka päättää mitä jonotuksen jälkeen tapahtuu. ”Portti” josta olen kulkeva, on koneen aivot ja kädet, päätös on sen. Sen yksiselitteinen valokoodisto ja varoittava äänimerkki kertoo kuka pääsee läpi ja kuka ei. Univormuun pukeutuneet turvamiehet vain valvovat jonottamista ja auttavat ihmisiä riisuutumisessa ja omaisuuden järjestelyssä.

Edessäni on enää muutama ihminen kun lähestyn porttia. Näen välillä ihmisten kääntyvän takaisin ylityksen jälkeen. Kone ei päästä heitä läpi. Turvamiesten katseet kohdistuvat häneen ja he lähestyvät hämmästynyttä ihmispoloa. Huomaan edellä kulkevan seurueen jännittävän enemmän kuin minä. Tavarat tippuvat käsistä, puna nousee kasvoille ja ääni värisee. Viimeinen syvä huokaus ennen portista menoa.

Olen kokenut jo kerran käännytetyksi tulemisen. Olin tuolloin vielä hyvin pieni enkä ymmärtänyt käytöskoodia portille saavuttaessa. Olin onneksi perheeni kanssa. Kävelin portista läpi, niin kuin tulisin kohta taas kulkemaan. Silloin valo alkoi vilkkua takanani. Muistan äänen edelleen. Se on kieltävistä äänistä kieltävin. Ääni huutaa minulle etten ole valmis kulkemaan portista.

Nyt olen kuitenkin valmistautunut. Katson vielä ympärilleni jotta muistaisin tilanteen mahdollisimman tarkasti ja osaisin kuvailla sitä tarvittaessa. ”Kohta olen tuolla puolen” mietin. Otan kunnolla tuoretta ilmaa keuhkoihin ja valmistaudun ylitykseen kuin mäkihyppääjä hyppyynsä. ”Se lähtee hiljaisuudesta” muistelen mitä musiikinopettajanikin oli sanonut.

Kohdistan katseeni portin läpi, otan sieltä kiintopisteeksi valon. Enää ei ole muita ihmisiä, on vain minä. On minun vuoroni. Varmoin ja päättäivin askelin astun portin läpi. Se ei vilku. Se ei huuda. Kohde johon katseeni kohdistin, alkaa näyttäytyä minulle kirkkaammin ja selkeämmin.

”Duty Free”

Selviän turvatarkastuksesta ja hoidin vielä itse omat läpivalaisulaatikkoni paikoilleen. Ujutan huolimattoman nopeasti vyön osapuilleen paikoilleen. Nappaan MacBookin omasta laatikostaan ja ujutan sen kapsäkkiini. Puhelin, avaimet, passi. Kaikki tallessa.

Nyt juon jo viiniä lähtöportin baarissa. 25,50€ pikkolo