Hotellihuoneeni ovi avautuu, kun heilautan avainkorttiani siinä lähellä. Lahti on teknologiakaupunki. Kaivan laukustani Macbookin ja kirjoitan nälissäni kainon toiveen Googlen hakukenttään, Lahden paras ravintola

Vaatimaton hakusanani tuottaa tuloksia 0,49 sekunnissa. Avaan ensimmäisen linkin ja kohta solmin jo nahkakenkieni nauhoja. Lahtiguide.fi -sivuston ensimmäinen suositus sijaitsee keskustan tuntumassa, Vapaudenkadulla. Sieltä tulisin lukemani mukaan löytämään ravintola Mamma Marian, mikä on ”liioittelematta tämän maan parhaimpiin lukeutuvia italialaisia ravintoloita”.

Lahtea ei ehkä mielletä kulinaristien keskukseksi tai Suomen Lyoniksi, mutta siitä huolimatta Lahdesta löytyy kattava valikoima hyviä ravintoloita – www.lahtiguide.fi

Lahden suojateiden liikennevalot tarjoilevat minulle vihreää aaltoa läpi kaupungin. Tämän 900 metriä, jonka otin asiakseni kävellä kohti tuota pastan ja pizzan lahtelaistunutta pyhää paikkaa, ehdin miettiä, ja jopa aioin twiitata että #Lahti on oikeastaan ihan fine. Näin jopa Siwan, mikä on auki joka päivä, iltayhteentoista.

Kävelin ilta-aurinkoa kohti takki auki. Olinhan tullut Lahteen, Cheekin kotikaupunkiin. Lahti on musiikkikaupunki. Myöhemmin tarkistettuani, Cheekhän on syntynyt Vantaalla! No, ainakin Litti on Lahdesta. Syöksyin siis kuin Litmasen Jari konsanaan, tukka tuulessa hulmuten, kohti pastakulhoa. Myöhemmin ravintolassa istuessani ymmärsinkin Litmasen viittauksen paremmaksi, kun katsoin FC Lahden pelipaitoja ripustettuna ravintolan seinille, kattoon, lattiaan ja taas seinille. Lahti ja Italia on molemmat jalkapallokaupunkeja!

Tietysti tilasin tomaattikeiton, se on selvä. Olin päättänyt sen jo matkalla. Pääruuaksi otin pastan numero 26. (Ja kyllä, niitä olisi ollut vielä toiset 26 siinä listalla.) Tässä versiossa oli sipulia, ilmakuivattua kinkkua, kermaa ja tomaattikastike. Juomaksi otin vettä. Sain sitä niin suuren kannun että sinne olisi mahtunut ainakin kolme normaalin kokoista lounasravintolan vesikannua sisään. Kaivoin puhelimeni esiin ja kerroin twitterystävilleni illastavani Lahden parhaassa ravintolassa. 

”Moi” sanoi huonosti suomea murtava italiaano tuodessaan minulle alkusalaatin ja valkosipulileivän. Oletin hänen tarkoittavan, ole hyvä, joten vastasin kiittäen. Eikä aikaakaan kun olin huitassut salaatin huiviin, eteeni tarjoillaan tilamaani tummanpunainen, oliiviöljyllä ihanasti kiillotettu ja persiljanlehdin koristeltu tomaattikeitto. Maistan sitä ja ajatuksissani vaellan öljyn, valkosipulin ja sokerin tuoman makeuden sinfonian saattelemana Italiaan, punaruudullisten pöytien keskelle.

Unohdan hetkeksi olevani Lahdessa ja kun tarjoilija hakee paikallisessa Mariskoolissa tarjoiltua keitonjämää pois, ihmettelen hänen puhuvan lahtea, siis suomea. Olin niin syvällä italialaisuudessa että olin valmis vastaamaan yes, thank you, it was great. Lahti on kulttuurikaupunki.

Tarjoilija tiedustelee saako hän tuoda jo pääruoan. Annan myöntymykseni ja vain hetkeä myöhemmin edessäni on lautasellinen nauhapastaa. Pastaan kietoutuneena, kuin sen hellään syleilyyn, näen sen raoista pilkistelevän herkullisia kinkkuja ja sipuleita. Ah! Vaikka aloitan haarukoimaan, jään silti ajatuksissa kaipaamaan sitä suuren suurta pippurimyllyä ja sähköjuustoraastinta, joihin olen tottunut ulkomailla italialaista syödessä. Ja täytyy sanoa, että sitä mustapippuria jäin vähän maunkin puolesta kaipaamaan.

”Valmis?” kysyy tarjoilija ja ottaa loppujen lopuksi suurelta tuntuneen pasta-annoksen jämät pöydän laidalta. Valmis, mutta ei ehkä kuitenkaan ihan täysin valmis vielä. Hamuan jälkiruokaa sillä Lahti Guide paljasti minulle näiden seinien sisäpuolelta löytyvän hyvien ruokien lisäksi myös erinomaista itsetehtyä jäätelöä.

Kaivan ruokalistan takaisin esille ja otan katsekontaktia tarjoilijaan. ”Ottaisin pannacottan ja yhden pallon mansikkajäätelöä”, sanoin. Tarjoilija nyökkää ja jään cheekmäisen viileästi, kuitenkin sisimmissäni intoa uhkuen, odottamaan jäätelöpalloa ja keitettyä kermaa. Kuin märkä italialainen avokämmen paiskautuisi poskelleni, tunnen kun odotukseni lyyhistetään ilmoittamalla että mansikkajätski é finito. 

”Kelpaako mustikka?”. Niin, no mitäpä luulet kelpaako mustikka? Mustikka?! Tilaan pelkän pannacottan.

Parissa minuutissa edessäni on kaikin puolin edustavan näköinen kermakakku, jonka päällä perinteistä italialaista lakritsikastiketta (?!). Jälkiruokatarjoiluun suivaantuneena kiskon kermat heroineen suupieliin, maksan laskun ja poistun vähin äänin.

Kotimatkalla kurkussani poreileva pannacotta ilmoittaa kävelyvauhdin turhan rivakaksi. Hidastan tahtia ja mietin olenko vielä samaa mieltä tästä kaikesta, kun olin menomatkalla.

Vaikka ajattelen etten tuonne palaa, palaanpa kuitenkin. Aurinkolasini nimittäin jäivät kaikessa hötäkässä siihen ruutupöytäliinan kulmalle. Soitan Mamma Marialle ja ilmoitan hakevani Ray-Banit huomenaamuna kello 11.

Mamma Maria, kolme tähteä