Se, että jokin paikka ehtii tulla tutuksi ja kotoisaksi lyhyen matkan aikana, tuntuu siltä kuin saavuttaisi jotain paikallisesta elämästä. Ihan kuin hetkellisesti integroituisi kaupungin arkeen. Vaikka se olisi käytännössä vain turistikahvilassa istumista.
Ruoka
Yllättävän paljon asioita tapahtuu vuoden aikana. Yllättävän suuri osa niistä tapahtumista on tallautunut muistikerrostumien alle ja uhkaa maatua mullaksi, unohtua. Kaikkea ei voi millään muistaa.
Muistin maailman olleen 3,5 miljardia vuotta vanha. Kirjassa sanottiin, että se on 4 miljardia vuotta vanha. Ensin luulin ajan vain kuluneen siinä välissä kun viimeksi asian olin tarkastanut. Sitten tajusin, että 500 miljoonaa vuotta ei kulu ihan sellaisessa hujauksessa.
Joskus käy niin, että sellainen perushöttö, joka kaiken tyhjiön arkipäivistämme täyttää, imee innostuneisuutta elämän hienoista rakenteista ja jättää lopulta jäljelle jotain, minkä etuliite on siitä edespäin perus
Niin, kuuntelisinko mielummin laineen liplatusta, vai katselisinko horisonttia? Luopuisinko musiikin kuuntelemisesta ja kitaran soitosta vai kirjoittamisesta ja lukemisesta? Mitä keskustelusta jäisi uupumaan jos se tapahtuisi viittoen tai kirjoittaen? Mitä tapahtuu tunnelmalle, jos on aina hiljaista? Mitä jos ei näkisi muiden hymyilevän?
”Sitä mä en voi käsittää, että mun täytyy täällä ite alkaa haravoimaan. Ei pelkästään tänä syksynä, vaan kaikkina maailman tulevina syksyinä”, vastasin. Sittemmin asenteeni haravointiin ei ole juurikaan muuttunut.
Aurinko paistoi lämpimästi, mutta tuuli oli yön aikana äitynyt jopa myrskyksi. Hengitys salpaantui puuskan voimasta heti kun hotellin liukuovet avautuivat Hammerichsgadelle. Kauppahalli ei olisi kaukana, mutta kävely sinne olisi viheliäisen vastatuulen takana. Syöksyimme kauluksista ja aurinkolaseista kiinni pitäen taksin takapenkille ja pyyhälsimme Torvehallerneen.
Huomaan noudattavani uuden, itseäni kehittävän, tavan oppimisessa kahta vaihtoehtoista metodia: hiljaista hivuttamista tai överin stabilointia.
ARVI 