Ajattelunhallintaan orientoitunut filosofi kirosi viime viikolla luennollaan älypuhelimien push-ilmoitukset.

Kuuntelin avoimin mielin hänen kehoitusta ja perusteluja ottaa kaikki puhelimeni ilmoitukset pois käytöstä. Siis niin, etten saisi enää tietoa kun Whatsapp-ryhmäkeskusteluun tulee uusi viesti, kun saan uuden sähköpostin tai kun joku mainitsee minut Twitterissä.

Filosofi vetosi minuun kysymyksellään: Käytätkö sinä puhelintasi vai käyttääkö puhelimesi sinua?

Vaikka perustelut push-ilmoitusten poiskytkentään olivat hyviä, jopa järkeviä, en ottanut neuvosta vaaria. En siitäkään huolimatta, ettei hän ole suinkaan ainoa joka tätä viestiä yrittää levittää. Aika ajoin Facebook-seinälleni ilmestyy video tai kirjoitus jossa yritetään vaikuttaa ihmisten älypuhelinkäyttöön. Älypuhelimien ja niiden sisältämien ohjelmien sanotaan aiheuttavan esimerkiksi riippuvuutta, epäsosiaalisuutta, auto-onnettomuuksia ja syöpää.

Toisten mielestä ne vastaavasti aiheuttavat riippumattomuutta, sosiaalisuutta ja niistä löytyy jopa monia terveyttä edistäviä ohjelmia. Vaikka itse ajattelen olevani puhelimeni herra, kiinnittää se värähtelyllään ja piippailullaan huomioni aina, joka tilanteessa. Värähtely saa minut ottamaan puhelimen käteeni ja avaamaan sen.

No viikon päästä tuosta luennosta iPhoneni sitten hajosi.

Olin Edinburghissa kun puhelimeni näytölle laskeutui musta verho. Puhelin sammui eikä enää käynnistynyt. Kesken Facebookin selaamisen! Koitin kaikkia tuntemiani kikkoja kunnes luovutin ja ymmärsin että tulin olemaan seuraavat kolme päivää ilman yhteyttä ulkomaailmaan.

Kerron nyt millaista se on. Minkälaista on keskittyä johonkin ilman puhelimen tuovia häiriötekijöitä?

Istuin Starbucksissa. Istuin siellä kaksi ja puoli tuntia tekemättä mitään muuta kuin juoden kahvia ja katsellen ihmisiä. Ihmisiä jotka naputtelivat tietokoneitaan. Ihmisiä jotka kuuntelivat musiikkia puhelimestaan. Ihmisiä jotka selailivat älypuhelimiaan. Ihmisiä jotka kulkivat puhelin kädessä kahvilan ohi. Sitten näin kiinalaisen pariskunnan joka luki paperista karttaa kadunkulmassa ja viittoili käsillään eri suuntiin. Samaistuin heihin vahvasti.

Olisin ottanut heistä kuvan, mutta minulla ei ollut puhelinta. Otin sitten kotona kuvan Starbucks-mukista.

Kävelin pitkin katuja ja katselin ihmisiä, jotka katselivat puhelimiaan. Yritin kovasti miettiä miltä tämä nyt tuntuu. Olla ilman puhelinta ja internet-yhteyttä. Onko tämä helppoa? Onko tämä vaikeaa?

Istuin linja-autossa matkalla lentokentälle. Matka kesti puoli tuntia. Minulla oli taskussani vain puhelimen kuulokkeet joten kuuntelin bussin muovisen sisustuksen nitinää ja moottorin murinaa. Kuuntelin kuulutuksia ja kilahduksia kun joku painoi stop-nappia.

Lentokentällä menin check-in-automaatille kirjautumaan lennolle. Olin tehnyt sen jo älypuhelimellani aiemmin. Koneeseennousukortit olivat Passbook-ohjelmassa iPhonessani, mutta en pystynyt nyt käyttämään niitä. Menin istumaan oletetulle lähtöportille ja avasin kirjan. Välillä kävelin katsomaan parinkymmenen metrin päähän oliko lähtöporttini jo ilmoitettu ja paljonko kello oli. Seinäkelloja ei näköjään enää käytetä.

Lentokoneessa yritin pää vinossa katsoa viistosti edessäni olevan herran rannekellosta jäljellä olevaa matka-aikaa.

Ajoin öistä moottoritietä kohti kotia. Mietin kuinka moni ystäväni tai työkaverini odottaa vastausta lähettämäänsä viestiin ja kuinka moneen puheluun jätin vastaamatta viimeisten päivien aikana. Olin tosin jo hyväksynyt tilanteen eikä asia varsinaisesti vaivannut mieltäni.

Pohdin jopa olinko jotenkin muuttunut näiden päivien aikana. Yhteydettömyys ei tuntunut pahalta. Se ei oikeastaan tuntunut miltään. Käyttäisinkö eri tavalla jatkossa puhelimeni kanssa? Kuinka hyvin minun edes pitää olla tavoitettavissa?

Pääsin kotiin noin kahden aikaan yöllä. Latasin varapuhelimeeni hieman virtaa huomatakseni että olin tiputtanut lompakostani sim-kortin bensa-aseman pihalle tankatessani siellä hetki sitten. Liitin puhelimen Wi-Fiin ja olin ensikertaa yhteydessä. Connected.

Oloni ei helpottunut.