Muutamia vuosia sitten, eräänä hyvin lumisena sunnuntaina olin farmariautoineni etsimässä tiettyä osoitetta helsinkiläisestä taiteilijakaupunginosasta. Aura-autot urakoivat vasta pääväylien lumipeitettä, mikä johti siihen että sivukujien alku- ja loppupäät olivat kinoutuneet hankalakulkuisiksi.

Sivukujan läpi reittini kuitenkin johti, joten latasin kaasupolkimeen koko pohkeeni lihasvoiman ja kipusin kuin kipusinkin lumiesteen yli etuvedollani. Korkeiden hankien ja nietosten jälkeen matkantekoani hidasti jäinen ylämäki johon edelläni ajanut auto jämähti. Hetken sutimisen ja alamäkeen valumisen pelon aiheuttamien hikikarpaloiden kuivumisen jälkeen matka pääsi lopulta jatkumaan.

Olin tullut lumimyrskyn keskelle hakemaan huuto.netistä ostamaani nojatuolia. Huutokauppa ei ollut helppo, sillä tuolin uudesta omistajuudesta käytiin pieni, mutta sitäkin rahakkaampi taisto. Vielä kymppi, vielä kymppi, laitan viiskymppiä ni se hiljenee. Kuinka ollakaan minä voitin sen kilvan tällä kertaa. Ehkä suojellakseen minua, aivoni ovat kadottaaneet tuolin lopullisen ostohinnan muistikeskuksesta.

Nojatuolin ja minun välillä oli enää kerrostalon rappuset. Kalliolainen hipsteri varmisti toimeentulonsa myymällä perintöhuonekalujaan ja tällä kertaa oli vuorossa vintille varastoitu vihreä tuoli. Tuoli ei ole kuin nykypäivän jakkarat – kevyitä – vaan sisälsi todennäköisesti jalometalleja ja tuntui siltä kuin siihen olisi varastoitu aiempien istujiensa elopaino. Tuoli kuitenkin saatiin farmarin takakonttiin ja kotimatka alkoi.

Sörkan kurvissa joku oli ajanut liikennejakajan ympärille muodostuneeseen lumilinnaan. Olin säilönyt autooni sellaisia tilanteita varten lapion, mutta koin saattavani tarvita sitä vielä itse kotimatkalla. Helsinkiläinen autoilija ei tällaiseen myräkkään ollut varautunut ja jatkoi kauhomista käsin. Voi noita kaupunkilaisia, ajattelin ja kaahasin tieheni. Oli hänellä sentään hanskat.

Vihreä nojatuoli kököttää nyt tuvan nurkassa kissan kynsittävänä. Se on saanut kaverikseen lampun ja kornerista on tullut ajan myötä sen tason lukunurkka että Innon Markokin olisi tyytyväinen. Muistan nuoruuden televisiosta pysyvästi sen, että käänsi mille kanavalle hyvänsä, siellä oli sisustusarkkitehti Marko Paananen luomassa jokakodin skandinaavista beige-sävyistä lukunurkkaa upeilla tekstuureilla ja struktuureilla.

Vietän tämän sunnuntain oikeastaan kokonaan tuossa lukunurkassani lukien Finlandia-palkittua He eivät tiedä mitä tekevät. Ja vain pitääkseni pienen tauon, kerroin nyt tämän tuolitarinan.

Kirja on muuten erinomainen, suosittelen!