Olen valokuvaajana oikeastaan samanlainen kuin muusikkona. Teoria ei ehdi imeytyä kaaliin siinä ajassa jonka siihen jaksaa keskittyä. Samalla tavalla kun uskon täyteläisiin sointeihin ja harmoniaan veisaamatta viis nuoteista, uskon valokuvauksessa omaan tunteeseen ja siihen että kun ottaa 1000 kuvaa, mukaan mahtuu pakosti pari hyvää.

2000-luvun alussa ystäväni Jaakko osti sähkönsinisen digitaalisen pokkarikameran. Se oli outoa ja kadehdittavaa, koska Jaakko oli ensimmäinen ystäväni, joka omisti oman kameran. Siihen asti kaikki näkemäni kamerat olivat olleet aina jonkun aikuisen – ja useimmiten filmirullaisia. Kotonakaan ei oltu vielä siirrytty digiaikaan, vaikka olimme edelläkävijöinä jo vuosia kuvanneet Mallorcan matkat videokameran pienille kaseteille.

Sain muutamaksi päiväksi lainaan Jaakon 3,2 megapikselillä varustetun digiaparaatin. Muistan että kutsuimme niitä taidekuviksi kun otimme kuvia peilien kautta, auringon kajossa tai yhdistimme kuvanmuokkausohjelmalla varhaisia selfieitä päällekkäin niin, että kuvassa oli monta Arvia eri puolilla huonetta. Sitten ne laitettiin kavereiden ihmeteltäviksi IRC-Galleriaan. Siitä lähti innostukseni valokuvaukseen ja ostin oman, Canon PowerShotin (3,2Mpix). 

Yli kymmenen vuotta myöhemmin, tänä vuoden 2015 valokuvauspäivänä, kuvaan edelleen automaattiasetuksilla tietämättä tuon taivaallista ISO-luvuista tai valotusajoista. En tiedä edes kamerani mallia. Kun se pitää tietää, kysyn työkaveriltani jolla on samanlainen. Olin pitkään siinä uskossa että järjestelmäkamerani on merkkiä Canon, kunnes huomasin kaulanauhasta että siinä lukee Nikon. Mutta enpä kyllä muista kitarani kielien paksuuttakaan, vaan tarkastan sen aina paketista.

Joskus keikalla soitan vahingossa jonkun hienon soinnun kitaralla. En tiedä mikä se on, mutta se kuulostaa hyvältä. Saatan laulaa tarkoituksella eri vireessä ja se kuulostaa jännittävältä. En vaan tiedä miksi. Samaan ajatukseen – riittää kun tuntuu hyvältä – perustuu käsitykseni taidoistani myös valokuvauksessa. Hyvän kuvan tarkoitus on kertoa jostain hauskasta hetkestä, värittää tunteellinen tarina tai vaan tukea ihmisen haurasta muistia. Tai sitten vaan olla nätti. Mitä muuta kuvan tulee olla?

Joskus en osaa sanoa onko kuvani oikeasti hyvä, vai liittyykö siihen vaan niin hyvä muisto, että se näyttää sen takia täydelliseltä. Eipä sillä väliä.

Olen malttamaton kuvaaja. En jää säätämään nupukoita jos kuvista tulee vääränvaloisia. Muokkaan ne sitten kotona överiksi jollain filtterillä. En jää odottamaan että autot ovat tiellä juuri oikeissa asennoissa suhteessa lintuihin enkä jaksa aina katsoa muodostaako hiussuortuva kuvattavan otsaan oudon varjon. Luotan sommitteluuni, tilanteen ainutlaatuisuuteen ja Applen kuvaohjelman muokkausominaisuuksiin.

Vaikka kuvaaminen on periaatteessa vain jonkun toisen asian tallentamista, on se silti uuden luomista ja tuntuu siksi hyvältä. Onnistuneen kuvan ottaminen tuntuu suurelta. Vaikka ei ole kuin painanut nappulaa oikealla hetkellä, kokee joskus tehneensä ainutlaatuisen mestariteoksen. Toisaalta niinhän sitä onkin – kukaan ei tule toistamiseen vangitsemaan sitä samaa hetkeä.

Kuvaan nykyään paljon, pääosin blogia varten, mutta harjoittelen mieluusti muutenkin. Keskittyminen alkaa pikkuhiljaa kehittyä, enkä enää ota satoja kuvia yhdestä tilanteesta. Teorian opiskelut ovat edelleen tasolla hienojen kuvien katselu Instagramissa, eikä muutosta ole näkyvissä. Koen pärjääväni ihan hyvin näin.

Salaa kadehdin heitä jotka osaavat säätää kameransa vipstaakeja oikeisin ilmansuuntiin tarpeen tullen ja heitä jotka osaavat ottaa kerralla sellaisen kuvan ettei sitä tarvitse pyöräyttää siirapissa ja nompparelleissä ennen julkaisua. Joskus se ruutu onneksi lykästää itselläkin ja mosaiikin seasta löytyy helmi. Kuten tämän kirjoituksen kuvituskuvat jotka valitsin arkistostani sillä perusteella, että kaikissa niissä haitarinsoittaja katsoo minua, vaikka yritin kuvata heitä salaa.

Hyvää valokuvauspäivän iltaa sinulle lukija – ja onnistuneita otoksia!