Viikko sitten ajattelin että pahuus vyöryy niin kovalla rytinällä päälle, että sen henkinen yliote lyö räntäsateen lailla ihmisyyden kasvoihin nyt liian isosti. Luulin että näillä pelkokertoimilla ei voi voittaa, varsinkin kun vastustajalla on kotikenttäetu. Odotin että joku iso johtaja tulisi ja ottaisi pakolaiskeskustelun näppeihinsä, mutta areenalle astuivatkin ihan tavalliset ihmiset.

Siinä oli aluksi jotain hauskaakin. Ihmiset puhuivat niin tosissaan, niin katkerina ja niin vakuuttuneina. Luulin sitä sarkasmiksi, mutta ne olivatkin oikeita mielipiteitä. Yritin tosissani löytää sieltä seasta jotain pointtia johon samaistua. En onnistunut.

Keskustelun sävy säilyi ja määrä paisui. Ihmettelin ensin sitä että kommentointi säilyi hyvin yksipuoleisena, vastaväitteitä ei juurikaan näkynyt. Sitten ihmettelin ettei kukaan ystävistäni lähtenyt mukaan keskusteluun. Olin varma, että ystäväpiirissäni olisi joko voimakkaasti pakolaisvastaisia tai voimakkaasti inhimillisyyden puolella olevia ihmisiä. Edes yksittäisiä. Siinä vaiheessa ei ollut ja epäilin pakkautuneeni johonkin kuplaan.

Olin jopa jäänyt eräänlaiseen realitykoukkuun seuratessani puskaradiokeskusteluja ja kommenttipalstoja. Vaikka turhautuminen ja voimattomuus kerääntyi, palasin aina uudelleen ihmettelemään ihmisten kirjoittamia kommentteja. Ihan oikeiden ihmisten, suomalaisten ihmisten, rankkoja mielipiteitä.

Ahdistus kasvoi kohti kipurajaa ja mietin pitäisikö sulkeutua kokonaan pois puskaradioista. Pitäisikö blokata ne muutamat Facebook-kaverit, jotka olivat nyt alkaneet aktivoitumaan tuntematonta uhkaa vastaan. Pitäisikö ujuttautua mukaan näihin keskusteluihin ja yrittää sitä kautta vaikuttaa. Pitäisikö yrittää kertoa miksi ihmisiä tulee auttaa. En tehnyt mitään.

Sitten liityin hiljaisena jäsenenä ryhmään, joka suunnittelee paraikaa pakolaisten kotimajoitusta valtakunnallisesti. En ole kommentoinut mitään enkä tykännyt yhdestäkään kommentista siellä. Niin kuin en tehnyt muillakaan foorumeilla. Seurasin pakolaisvastaista keskustelua sekä majoittajia ja majoitettavia yhteensaattavaa keskustelua rinta rinnan. Tajusin, että kyllä, tässäkin asiassa ennakkoluulot ja pelko tulevat vielä antamaan sijaa inhimillisyydelle. Jos ei nyt, kohta.

Tajusin, että keskustelua siitä pitääkö turvapaikanhakijaa, hädässä olevaa ihmistä auttaa vai ei, ei tarvita. Tarvitaan ainoastaan keskustelua siitä, millä tavoin heitä autetaan. Käänsin puskaradiota hiljemmalle ja mietin mihin huoneeseen meille voisi tulla asumaan.

Huomasin kuinka näinkin tunteita herättävää ja intuitiivista asiaa voidaan lähteä ratkomaan järjellä ja järjestelmällisyydellä, maltilla ja päättäväisyydellä. Kiihkotermejä, rasistia ja suvakkia, ei tarvita. Tänään maahanmuuttovirasto antoi ohjeet kotimajoittamiseen, huomenna Refugees Welcome -yhteisö kokoontuu ensimmäisen kerran ja alkaa rakentaa auttavan kansalaisyhteiskunnan raameja.

Ihmiset jotka haluavat auttaa, eivät edelleenkään pidä isointa ääntä keskustelupalstoilla, vaan he keksivät ja luovat omilla foorumeillaan tapoja siihen. He eivät tee sitä sankarinviitat päällä, vaan siksi että niin kuuluu tehdä. Majoitusta, villasukkia, vaatteita, telttoja, peittoja ja tyynyjä. Avunhuutoon on vastattu niin voimakkaasti etteivät kaikki edes mahdu auttamaan. Se kertoo paljosta, mutta myös siitä että virallisia järjestöjä ja organisaatioita ei tarvita kun ihminen haluaa auttaa toista ihmistä.

Tässä on kiva tunnelma nyt. Ihmiset haluaa tehdä järkeviä asioita. Se on aina jotenkin positiivista. Kiitos teistä kaikista. – Marjaana Toiviainen

Kun tuntuu siltä ettei enää jaksaisi kuunnella kaikkea sitä vihaista puhetta, ei sitä tarvitse. Vihapuhe ei ole näkökulma, joka on syytä kuunnella. Eikä se ole mielipide, että kärsiviä tulee auttaa. Se on inhimillisyyttä. Jos usko ihmisiin on koetuksella, kannattaa hakeutua auttajien seuraan. Mouhoajat mouhoavat aikansa.

”Jos teillä on joskus vaikeeta, niin mun aitassa on aina tilaa. Eikä tarvii vaikeetakaan olla”, kirjoitin pari vuotta sitten tänne. Aitassa on edelleen tilaa ja se on kaikille avoin.