Tasan viisi vuotta sitten kirjailin kauppakirjan ostaja-kenttään signeeraukseni, ison A:n ja ison Å:n. Pankin täti ojensi ison shekin myyjälle ja veti säästötilini saldon eteen ison miinusmerkin. Tein kaupat 1800-luvun puolivälin hirsipalatsista, Kotimäki-nimisestä renkolaisesta talosta.

Tingityt ja uudelleentarkastetut tarjoukseni eivät meinanneet aluksi mennä millään läpi. Myyjä jopa uhosi ottavansa talon pois myynnistä talven ajaksi ja palaavansa keväällä taas asiaan. Minä uhosin että tämä on ehdottomasti viimeinen hinta. Muutaman hinnankorotuksen jälkeen totesin hiljaa itsekseni, että olen oikeastaan valmis maksamaan talosta vaikka pyyntihinnan, jos se sitä vaatii. Vaikka se tarkoittaisi hernarin lusikointia 20 lainanmaksuvuotta. Seuraava tarjous meni läpi ja 23. syntymäpäiväni aattona alkoi muutto.

Kun pankin täti soitti muutaman kuukauden päästä kaupoista ja kysyi miten uudella talonomistajalla menee, sanoin että hän on varmaan siihenastisen elämäni yksi merkittävimpiä henkilöitä – hän järjesti lainan jota kukaan muu ei pystynyt. Kerroin myös, että on välillä hankalaa ymmärtää että miksi juuri minun pitää mennä haravoimaan märkänä toisiinsa liimautuneita vaahteranlehtiä tihkusateessa. Omistaminen on välillä myös raskasta.

En edelleenkään jaksa haravoida ja talvella kävelen puolimetrisessä hangessa nahkanilkkurit märkinä mielummin kuin teen lumityöt. Lehdet voi ajaa silpuksi ruohonleikkurilla ja lumi on aina lopulta sulanut viimeistään huhtikuussa.

Vaikka renkolaisen puutaloelämän idyllisyys jaksaa lämmittää talven kylmimpinäkin päivinä kun sisällä on 10 astetta, huomaan ajoittain kaipaavani kaupunkimaisemaa. Haaveilen siitä, että voisin mennä töiden jälkeen teatteriin tai viinikouluun tai snookersalille. Olisi kiva käydä keikoilla ja vain istuskella kahviloissa. Rengossa voi valita lähteekö kävelemään metsään vai tienvierustaa. Kerran vuodessa kymmenen kilometrin päässä on tori.

Silti jokin täällä pitää kiinni. Hirsiseinät, leveät lankkulattiat, iso tupa, vanha takka – fyysisen tilan luomaa henkistä levollisuutta. Paljon puhdasta ilmaa jota hengittää ja jonka raikkauteen on helppo nukahtaa. Paljon nurmikkoa ja kesäkeittiön katto joissa ottaa päivisin aurinkoa ja öisin tutkia tähtitaivasta. Hiljaisuus ja mahdollisuus mölistä niin paljon kun nielu sietää.

Talo on tarinoiden mukaan ollut vuosikymmenien aikana korkea-arvoisen upseerin edustusasuntona, se on veljesriitojen takia halkaistu kahteen osaan ja kerrotaan että joku kovaääninen häijy rouva on laulanut aamuisin talon päätyikkunasta niin kovaa, että koko kylä raikasi. On nähty kun ilves on nylkenyt portille fasaanin. Muutama vuosi sitten, eräänä aamuna löysin pihalta hirven pään. Renkolainen tervetuliaislahja.

Viiden talonomistajavuoden aikana olen oppinut ettei taloa voi saada valmiiksi. Aina on jotain pientä remppaa. Olen oppinut selviytymään vesi-, sähkö- ja nettikatkoksista. Kokeilun ja googlen avulla olen oppinut hyviä talonpitotaitoja, kuten sen että polttopuut kannattaa tuoda sisälle pari päivää ennen lämmitystä ja että ilmavirran ansiosta pyykit kuivuvat parhaiten yläkertaan menevien portaiden kaiteilla.

Ja että vieraita kannattaa kutsua! Talo on ehdottomasti parhaimmillaan kun siellä on paljon ihmisiä. Pidän siitä että kotimme on muodostunut joillekin ystävillemme paikaksi johon voi tulla nukkumaan hyvin, pyörimään paljuun, joulunviettoon, mökille tai elämänhallintakurssille. Se vahvistaa kodin tuntua ja hirsikehikon merkityksellisyyttä. Siitäkin syystä tykkään asua täällä, Kotimäellä.

Hyvää vuosipäivää koti!