Ovessa olevan tiedon mukaan sen takaa piti löytyä Maatalousnaisten astiavarasto, mutta törmäsinkin heti kynnyksen yli astuttuani pieniin alushousuihin pukeutuneen mallinuken alaraajoihin ja rekilliseen 70-luvun bleisereitä. Kaksikymmentä vuotta sitten kävin siellä näyttämässä lääkärille vesirokkoa, nyt olin tullut studioon valokuvattavaksi.

”Ota kontaktia!”, ohjasi valokuvaaja Tomi Wahlroos, ja minä palautin harhailevan katseeni taas takaisin objektiivin syvyyksiin. Hyvä ohjeistaminen on kaltaiselleni kokemattomalle linssiluteelle tärkeää. ”Tiukkaa, pidä toi!”. Nyrkkeilyhistoria huokui määrätietoisen miehen äänestä, kun hän kaivoi kuva kerrallaan persoonallisuuttani esiin pidättyväisen kuoreni alta.

Olenhan minä ennenkin studiossa ollut, mutta ensimmäistä kertaa valokuviin piti saada jotain muutakin kuin ruusunoksa kädessään sillankaiteeseen nojaava nuorimies, jonka silmistä paistaa miete tulevaisuudesta ja maailman avoinaisuudesta. Sellainen kuva löytyy jo ylioppilasjuhlien Kiitos-kortista.

Kerroin herra Wahlroosille toivovani hänen tallentavan minut internationaalina ajattelijana, intohimoisena viinin tuoksuttelijana ja ylimielisenä talonomistajana. Pyysin luomaan kuviin Englishman In New York -kappaleen tunnelmaa, saksofonisooloa myöten. Musiikkimiehenä hän ymmärsi mistä puhuin.

”Yritäksä sanoa että mulla on ihan nätti hymy?”, kysyin kivikasvoiselta ja vakavansävyiseltä valokuvaajalta kun hän kehotti hymyilemään välillä. ”No, yritän”, totesi hän kohteliaisuuttaan. Kuvissa alkoi kuulemma olemaan jo tarpeeksi Cheekkiä. Opettelin lennosta tekonauramisen alkeet ja hilpeys tarttui ajoittain maestroon itseensäkin. Kun iltapäivällä kipusin puku päällä kilpapyörän selkään ja esitin suhaavani leuka pitkänä uimarannan laituria, hymynkaretta ei tarvinnut enää liiemmin maanitella.

Kameran tähtäimessä oleminen on mielenkiintoista olemista. Se on itsetutkiskelua. Kun tarkoituksena on esittää korostetusti itseään, joutuu pohtimaan mikä on todellista minuutta juuri nyt ja missä kohdin yritän pönkittää tulevaisuuden imagoani.

Onko tarkoituksena näyttää miltä minä näytän, miltä minä omasta mielestäni näytän vai miten haluaisin muiden näkevän minut? Nämä kysymykset olivat olennaisia myös kuvausrekvisiittaa valitessa; kitara, sanomalehti, matkamuistoviinilasi, puvun takki. Puutarhasakset?

Mitkä esineet itse ottaisit tällaisiin kuvauksiin?

Sain kuvausrupeamasta reilut parikymmentä kuvituskuvaa blogiini, mutta rikastuin myös hyvistä keskusteluista. Wahlrooshan on raskaan sarjan tarinoitsija itsekin. ”Kyllä kuvaaminen on ainakin puoliksi ihmisen kohtaamista”, hän sanoo ja olen epäilemättä samaa mieltä. Kuvaamiseen päätee samat säännöt kuin kitaransoittoon; hyvät taidot ei riitä, sen pitää tuntua jossain. Suosittelen varaamaan ajan.

Kuvauspäiväksi osui harmaansininen ja sopivasti läpikuultava, lämmin ja tyyni syyspäivä. Itselleni oikein sopiva.