Soittajan nimestä ja soiton ajankohdasta tiesin jo vastaamatta mitä puhelun aihe tulisi koskemaan. Oli aurinkoinen perjantai-iltapäivä ja viikon viimeiset palaverit olivat vaihtumassa loman lähtölaukauksiksi. Vastasin puhelimeen ja onnittelin itseäni oikeasta arvauksesta, sillä kysymys kuului: Olitkos tänään menossa viinimessuille?

Olinhan minä. Ja mikä miellyttävintä, nyt minulla olisi sinne myös asiantuntevaa seuraa. Eikä aikaakaan kun eräästä aiemmasta tarinastani tuttu kiekkomies ja minä – molemmat viinin hyviä ystäviä – marssimme määrätietoisina sisään messukeskuksen porteista ja aloitimme aistikkaan viinivaelluksemme.

Ekskursion kiskoi käyntiin kunniamainittu Champagne Castelnau Brut Reserve. Vaikkakaan kuohujuoma ei yltänyt odotuksia vastaavalle tasolle makunsa puolesta, oli se kuitenkin omiaan kirjaamaan alkusanat tähän maistelumaistereiden urotyöhön pirskahtelevalla pirteydellään.

Sen sijaan viime vuoden skumppasarjan kultapullo Alfred Gratien Brut teki kokonaisvaltaisemman vaikutuksen. Se oli, kuten kuuluu olla. Nautimme Alfred Gratienin seurasta matkan puolivälissä, juustoisen antipastolautasen jälkimaininkina. Muistiinpanojeni mukaan kiekkomies kuvaili kyseistä rypälemehua sievin sanoin: Hieroo ikeniä. Lienee totta, suutuntuma todellakin oli vauras.

Kuohujuomat sikseen. Siirryimme valkoviineihin ja ehdimmekin maistella parituntisen tournéen aikana kiitettävän useasta pullosta. Erityisen positiivisesti mieleen jäivät Saksan Rheingaun sydämestä, Johannisbergistä, valuvat raikkaan hedelmäiset rieslingit, Prinz Von Hesseniltä ja Schloss Johannisbergeriltä. Unelmieni rieslingmatkalle löytyi nyt uusi kiintopiste Alsacen rinnalle. Huomaan, että Rein-joen läheisyys yhdistää usein lempivalkkareitani. Mistähän se kertoo?

Messujen parhaat punaiset sen sijaan olivat italiaanoja. Olimme Riojalle vannoutuneen kiekkomiehen kanssa ehkä yllättävänkin samoilla linjoilla siitä, että San Cassiano Amarone della Valpolicella ja Carlo Boffa Barbera d’Alba voittivat illan muut punaiset reilulla pullon mitalla. Se vaan on hienoa kun täyteläinen ja hedelmäinen maku alkaa heti lasin löytäessä huulille ja jatkuu harmonisena helmeilynä vielä pitkään kulauksen jälkeenkin.

Ennen lähtöä nakkasimme vielä Murun tryffelirisotot naamaan. Kupongit oli ansiokkaasti kulutettu ja oli aika palata todellisuuteen, siirtyä tutkimaan minkälaista elämä on viinimessujen ulkopuolella. Tyhjät maistelulasit ojossa kurottauduimme kalliolaisen Solmu Pubin tiskille ja kuinka ollakaan, ne täyttyivät tutusta ja turvallisesta rieslingistä. Tästä oli selkeästi tulossa jonkinlainen illan teema.

Vltavassa tutustuimme australialaiseen The Riddleen (Hardys), mutta siitä ei jäänyt muistiinpanoihin – saati sitten oman muistin uumeniin – kuin suttuinen ja alivalottunut valokuva.

Koska kiekkomies on ohellani myös suuri lihan ystävä ja koska hyvien viinien kanssa kuuluu syödä hyvää lihaa, ehdotin visiittiä sinne missä liha maistuu parhaimmalle, BasBasiin, Tehtaankadulle. Pitkien neuvottelujen jälkeen meille löytyi kuin löytyikin täpötäyden ravintolan baaritiskin päädystä lautasenmentävä kolo. Me tartuimme tilaisuuteen.

Ja niin kuin hyvän ruoan kanssa kuuluu, me tilasimme vielä lasilliset viintä. Ensin sitä valkoista ja sitten sitä toisen väristä.

Huikean afterworkin päätteeksi laulaa luikautimme vielä muutamat hittibiisit läheisessä karaokeravintolassa. Tai oikeastaan minä lauloin ja kiekkomies istui sohvalla. Tilasin itselleni yhden pienen lasin viintä äänihuulien kostukkeeksi.

– Punaista vai valkoista?

– Ei oikeastaan väliä.