Eräs ajatusvirtani uurteisiin kerääntynyt mielen ihra uhkaa vaivihkaa ottaa määräävän otteen taloudellisesta maailmankuvastani. Se ahtauttaa ajatteluani, kuin kolesteroli veren virtaa. Sen vääjäämätön lopputulos on henkinen tai fyysinen perikato. Sen nimi on: Kerrankos sitä.

Kuulin lentokoneen renkaiden ulvahduksen kuulokkeiden läpi ja hätkähdin puoliunesta hereille, kun laskeuduimme Helsinki-Vantaalle. Olin kotimatkalla Krakovasta. Viikon loma teki hyvää. Kytkin lentotilan pois päältä ja puhelimeni päästi heti erilaisia pling-ääniä. Noteerasin ensimmäisenä säikäyttävän sähköpostin.

Tilisi saldo on pienempi kuin 100 EUR. Käyttövara: 44,91 EUR. Olin matkan aikana ryöstänyt itseni.

Ennakoiva ja säästeliäs eivät ole ikinä olleet oikeita adjektiiveja kuvaamaan rahankäyttöäni. Nyt tilipäivään oli kaksi viikkoa. Hups. Sehän tekee 22 euroa viikkoa kohti. Neljä euroa per arkipäivä ja viikonlopulle kaksi euroa. No kerrankos sitä vähän vähemmällä elää.

Lentokoneen rullaillessa kohti porttia ehdin muistella kaikkia niitä mureita pihvejä, suussa sulavia suklaafondantteja, laadukkaita valkoviinejä ja ajettuja taksikilometrejä, joiden kohdalla olin vakuuttanut epäilevän mieleni: Kerrankos sitä täällä ollaan, kyllä nyt voi vähän irrotella.

Kerrankos sitä, kun ihan lomalle on lähdetty. Kerrankos sitä, kun tänne asti on tultu. Kerrankos sitä, kun aurinko kerran paistaa ja on kevät! Kerrankos sitä ja tätä ja tota. Kyllä! Jokainen hetki on ainutlaatuinen. Tuolla samalla perusteella voi kuitenkin perustella ihan minkä tahansa tilanteen älyttömyyden. Samalla ne asiat, jotka sen hetken muodostavat, eivät itsessään ole yleensä ainutlaatuisia. Ne ovat ihan tavallisia.

Lomaa on joka vuosi 28 päivää, joista yleensä vähintään puolet paistaa aurinko. Aurinko paistaa monta kertaa vuoden aikana. Kerrankos sitä on vain näennäisen rationaaliseen muotoon järkeilty peitetarina todelliselle, lapselliselle, ajatukselle: ”eiku mä haluu-uu-uun”. Se on tunnepuolen tuotos, jota järki on hieman jalostanut niin, että itseni kaltainen viisastelija voi huoletta heittäytyä hulluuden huumaan.

Tiedän sen kaikkivoipan kataluuden, mutta en opi.

Kerrankos sitä on se töyssy johon kerta toisensa jälkeen iskunvaimentimeni paiskaan. Se on makean maistuva kivetön viinirypäle, johon hampaani lopulta rikon. Tuhlaamisen jumala laittaa minut ja Kerrankosin toisiimme käsiraudoilla kovaa kiinni ja heittää avaimen nautintohakuisuuden pohjattomaan kaivoon.

Turvavyön merkkivalo sammui ja tormakoiduin sekä fyysisesti ylös tuolistani, että henkisesti rahankäyttöä säätelevästä mielen köyhyydestäni. Tähän tulee muutos, päätin. Joo, tähän tulee muutos! Odotin innolla että pääsen aloittamaan uuden, säästeliäämmän elämäntyylin. Katumuksen kiukku oli siis nyt vaihtunut tulevaisuuden toivoksi.

Tepastelin tuloaulaan rinta rottingilla, ylpeänä uudesta päätöksestäni. Laskeskelin, mistä kaikesta voisin säästää ja mikä on pakollista. Kaksi viikkoa kärsin tästä itseaiheuttamastani taloudellisesta rappiosta ja sitten alkaa nousukausi. Nyt pelkkiä fiksuja päätöksiä!

Kaksikymmentä sekuntia myöhemmin löysin itseni Starbucksin tiskiltä tilaamassa lempikahviani. Isona kiitos. 6,30€. Kerrankos sitä Starbucksin ohi kävelee niin, ettei siinä ole yhtään jonoa.

Elä hetkessä taitaa tarkoittaa jotain muuta, kuin sitä, että tuhlaa jo valmiiksi tuhlatuista rahoista viimeiset pennoset ylihinnoiteltuun kahvikuppiin. Jos kahvi ei olisi ollut niin kuumaa, olisin todennäköisesti kaatanut sen päälleni, kostoksi.

No opinko nyt? Se jää nähtäväksi, huomenna on tilipäivä.